Ja taas saadaan vaihtaa uusi kalenteri seinälle

Vuosi 2014 saadaan kohta taputella pakettiin, ehkä jopa vihroinkin voisi sanoa. Hitosti reeniä, mukavasti koulua ja liian vähän futista.

Vuosi sitten. Vuosi sitten taisi polkasta ekan flowriden leikkauksen jälkeen. Muistaakseni teki vielä aika kutaa. =D Ainahan tämä selittäminen kääntyy polveen, joten ei tehdä poikkeusta! Sori! Sanotaan että lääkärin puolen vuoden ahkera reisijumppa ei ihan toteutunut, se veny 15kk. No ainakin se on suurinpiirtein tehty! Eihän se oikeasti lopu koskaan, mutta tämä kuntoutuminen leikkauksesta ja pahin vaihe on nyt takana päin!! Luulisin ainakin.

Futiksen suhteen on hieman ristiriitaiset fiilikset. Reenejä on tainnut olla hurjat neljä ja puolentoista viikon päästä pitäis pelata ekan kerran sitten 16 kuukauteen, en panikoi, en vaisinkaan... Ei siinä muuten mittään, rakastan sitä peliä edelleen ylikaiken, mutta ei kauheesti kiehdo jos hajotan sen kuntouttaa uurestaan saakeli reilua 1.5 vuotta. Mutta kaikki on tehty mitä on voitu, että polvi kestää, päänupista en sitten ole varma. =D

Jos koulu on vähän välillä unohtunut on reenattu senkin edestä! Reilusti yli 100h enemmän kuin viime vuonna! Viime vuoden reenejä voit selata tästä. Ja tässä tulee tämän vuoden saavutukset:

Itseäni silmään pistää nämä sairaspäivät. Olen merkannut niitä periaatteella että silloin ei ole pystynyt reenaan. Eli lähinnä olen ollut kunnon flunssassa tai polvi on ollut telakalla. Kuitenkin 42 päivää ollut ettei pysty reenaan niin ihan hyvin on tunteja ja reenejä kertynyt! =)

Ensi vuoden tavoitteet?
1. Saada valkoinen lätsä päähän Feeniksissä 30.5.2015
2. Pelata fudista sydämmeni kyllyydestä ja 15kk edestä! <3
3. Pitää polvi kondiksessa ja muistaa tehä säännöllisesti polviysävällistä liikuntaa.
4. Reenata kaikkea yli laji rajojejn! Ja nauttia elämästä!!
+ Salailen tavoite olisi Suvi-illassa vetästä Combo eli ensin aamulla 11.00 polkea 35km ja klo. 15.30 juosta 10km. Saa nährä uskallanko osallistua! =D Jos joku maksaa osallistumismaksun ni kyl mä sitten! =D

Jälleen tuli uusia kavereita ja vanhoista vielä läheisempiä! Meikäläisen lorvailulle keksittiin hyötykäyttöä "lapsenvahdin" merkeissä ja samalla sain tutustua mahtavaan perheeseen ja erityisesti hienoihin ja reippaisin muksuihin! Selvisin ruotsin ylppäreistä, hienosti neljän pisteen turvin läpi! Hienoja ja ikimuistoisia reissuja; Berliini, syöte, ruottin sukulaiset ja tietysti BARCELONA ja BARCA!! <3  Niin paljon kaikkea että ei jaksa luetella! Ja tietysti Suomen matsi med. Sinba ja HJK-Barca med. isukki! Hienoja muistoja! <3

Vuosi oli rankka fyyisesti ja henkisesti, rankin ikinä! Hermoja raastavaa kuntoutusta joka ei aina oikein onnistunut. Millon oli polvi tulehtunut ja millon motivaatio hukassa. Kesällä aloitin epäsäännöllisen lenkkeilyn, voi voi sitä tuskan määrää... Joka pirun askel sattu. Nytten hiekkateillä menee ihan mukavasti, asvaltille ei pahemmin ole asiaa.  Usein tuntu että ei mistään tule mitään. Ihan sama käynkö salilla ei se mitään auta, tullee vaan kippeenmäksi. Millon vedin reenaamisen ihan överiksi. Onneksi aina on ollut joku ketä kuuntelee, neuvoo, valaa uskoa ja tärkein palauttaa maanpinnalle! Cheekkiä lainaten: Aika pitkä matka bussinpenkiltä tähän raivattiin! xD

Voin sanoa että jokainen askel yleensä on kannattanut ottaa! Hienoa katsoa vihosta (kyllä Tepi kuuntelin jälleen kultaisia neuvojasi!) kuinka salilla paina määrät ovat vaan nousseet! Puolivuotta sitten jalkaprässi 20 toista 80kg. Nyt samat 20 toista painoa tosin 130kg. Tämä yhtenä esimerkkinä. Duuni kannattaa! Kaikki kannatti! Nyt mulla on aina välillä ehjää polvea muistutta koipi!
Sanoisinko että perkeleen hieno saavutus! Enempää en toivo kuin, että tällä omalla polvella vedetään vielä mummonakin! "Et kuntouta polvea mitään joukkuetta varten! Teet sen itteäs varten!" Juuri näin! Joukkue saa aina välillä lainata sitä! ;)

Kiitos vuodesta 2014! Tervetuloa entistä parempi vuosi 2015, ja eikun ennätyksiä rikkomaanpi!

365 päivää sitten...

Aika lentää siivillä, niinhän sitä aina sanotaan. Vuosi sitten, mieti vuosi! Kuullosta niin tähtitieteelliseltä ajalta! 3.10.2013 meitsin polvi leikattiin toisen kerran ja siitä se kaikki alkoi. Toivoa
ei kauheesti annettu tavoitteellisen urheilun suhteen. Kun lekuri selitti jotain suunnitelmiaan ja mitä oli tehnyt, meikäläinen vaan tokaisi; "Mä haluun nukkua, selitä kun äiti tule hakemaan." No meikäläinen olisi halunnut lähteä jo puolen tunnin jälkeen kotio makoilemaan. Eivät suostuneet... Kumma juttu. Siinä sitten odottelin pääsyä kotio ja ajattelin nyt se on tehty, eikun takas kentälle.

Osa totuudesta valkeni kun lääkäri setä alkoi äidille selittämään mitä oli tehty ja mitä jatkossa. Oireiden syy vaikeampi condromalacia. Asiaan auttaa "puolen vuoden" ahkera reisilihasten vahvistaminen. Niinhän se väitti. Puoli vuotta annettiin ns. aikaa. Jos sitten ei helpota kannattaa lyöra hanskat tiskiin fudiksen suhteen ja katsellaan sitä tekoniveltä sitten kymmenen vuoden päästä.




Tuolloin en todellakaan tajunnut mihin olin ryhtymässä. Sanat ahkera reisijumppa tarkoitti lähinnä sitä, että ei ole vakavaa. Eikun takas kentälle. Niin ajattelin ensimmäisen viikon kun köpöttelin kepeillä. Yksi sadas osaa totuudesta kaivertui kallooni kun fysioterapia alkoi. Kolme viikkoa leikkauksen jälkeen kävely oli edelleen karsean näköistä, siis asiantuntijan silmiin. Kuukauden jälkeen tarkastuksessa lääkäriltä samat ohjeet ja ihmetystä kuinka tuo polvi on edelleen noin turvoksissa.

Lokakuu meni itseään keräillessä kasaan lähinnä fyysisesti. Henkinen puoli oli tikissä. Marraskuussa alkoi kuntoutus kunnolla. Kuukauteen mahui 22h duunia, kaikki oikeastaan salilla ähertämistä. Pahinta ikävää palloon lievensin valmentamalla pariakin junnujoukkuetta. Joulukuun 7. päivänä olivat ensimmäiset oman joukkueen treenit. Kamala mutta ihana tunti. Jätin kaikki urheilukamat kotiin tahallani. Olin luvannut, että en treenaa. En treenannut, en edes koskenut palloon. Mutta näin kavereita ja valmentajaa ja koin sitä joukkuefiilistä. Antoi lisää motivaatiota kuntoutukseen. Joulukuussa duunia tuli 27h. Uskaltauduin ensimmäistä kertaa flowridiin. Ja kotona tein pitkiä kävelylenkkejä koiran iloksi. Tässä vaiheessa se sali kärpänen taisi puraista kunnolla.


Uusi vuosi ja uudet kujeet. Joukkue siirtyi Eerikkilään Adidas - halliin. Edelleen olin mukana joka treeneissä. Lähinnä pomputtelin nurkassa ja pikku hiljaa aloin uskaltaa syöttää palloa parin metrin matkan seinään. Missään vaiheessa kevät kaudella en ollut missään pelillisessä harjoituksessa. Kevyet syöttäkolmiot taisin varovaisesti rundailla mukana.

Helmikuussa aloin vasta tajuamaan tilanteeni. Siihen asti elin kuplassa: Teen tätä kevään niin pelaan kun eka sarjamatsi koittaa. No sitä peliä ei koittanut kenellekkään meidän joukkueessa. Mutta ajatus oli se. Treenaaminen maistui, vähän liikaakin. Helmikuussa tuli ensimmäinen suurempi "isku". legendaariselle halolle olisi ollut käyttöä ja erityisesti terveelle järjelle. Ensimmäinen takapakki neljän kuukauden treenin jälkeen. Polvi ilmoitti, että nyt riitti. Tulehdus ja mukavan ärhäkkä sellainen. Samalla kroppa oli jumissa, kun ei venyttely maistunut. Joka askel teki kipeää ja motivaatio oli hukassa. Joulukuussa olin jo vähän kokenut miltä tuntuu kun ei suksi luista. Ensimmäinen henkinen kolaus koettiin silloin, ja tuolloin se tuntui lähinnä maailman lopulta. Helmikuussa uutta uskoa haettiin helmestä. Muut painoivat Rukalla mäkiä alas samaan aikaan meikäläinen opetteli vesijuoksua. Reilua, eikö.

Maaliskuussa koetteli fyysisesti mutta vielä enemmän henkistä puolta. Tammi- ja helmikuun 78h tuntia treeniä alkoivat jälleen tuntumaan, tällä kertaa oikein kunnolla. Pikkuhiljaa oppii aina lukemaan kropasta millon pitäisi himmata, tosin harvemmin himmaan. No treenasin ja treenasin vaikka kivut alkoivat olemaan aika kovat. Polvi oli turvoksissa ihan sama mitä tein tai olinko tekemättä. Leposäryt tulivat mukaan jälleen pitkästä aikaa. Lopulta polvi oli iltaisin kuin jalkapallo, punainen ja tuli kuuma. Aluksi kuumotusta oli iltaisin ja kylmäämällä sain asian hoideltua. Muutamassa päivässä polvi oli vuorokauden ympäri kuuma, sen tunsi jopa farkkujen läpi. Kaikki jalkoihin kohdistuva pistettiin viikoksi jäihin ja lekuriin. Turusta tuliaisksi tuli lähinnä ymmärtäviä katseita. "Tämä on osa sairautta, hyvät ajat menee vuoristorataa. Asian kanssa on vain opittava elämään." Huomattu on... Koko kuukausi meni plörinäksi kun mitä tahansa tein aina tuli tuplana takapakkia. Vesihelmen laatat tuli erittäin tutuiksi mulle ja parille tosi ystävälle jotka raahasin mukanani kun vähän tylsää duunia yksin. Samalla voi juoruilla sitten kaikenlaiset asiat läpi ja polvi kiittää.

Huhtikuun puolessa välissä pääsin palaamaan salille takaisin normaaliin treeniohjelmaan. Vaihdoin fyssaria ja nyt voin sanoa, että mua ja mun polvea ymmärretään 110%. Huhtikuussa joku avasi suunsa ja ehdotti pyöräilyä. No kaikkea on kokeiltava ja jäin hieman koukkuun. Olin 15km kannalla kun vähintään seliteltiin jostain 25-30km lenkeistä. No lopulta sitten poljin ja poljin sen 33km ja ylpeänä viestiä kaverille; tein sen, mieti sitä! Pikku hiljaa 40km ei tuntunut missään, 50km meni nopeasti. Kesäkuussa vetäsin "vahingossa" ekan yli 100km lenkin. Nyt mittäri näyttää 970km, vielä ehtii saada tonnin rikki!

Toukokuussa linnut visersi ja nurmi alkoi vihertää. Ikävä palloa kohtaan kasvoi. Aloin treenata yksin pallon kanssa. Kaiken sai aloittaa jälleen alusta. Piti opetella kaikki potkut uudella tavalla, tunnustella ja totutella. Vieläkään en pysty mitään kaaria tai nilkkapotkuja vetelemään. Kesän mittaan treenailen enemmän ja vähemmän viheriöllä. Pari kertaa kävin junnujoukkueessa "oikeissa" treeneissä testailemassa, ihan ok menestyksellä.



Kesä meni treenatessa kaikenlaista; fudis, pesis, sali, juoksu, pyöräily, uinti jne. Kesäkuussa aloitin lenkkeilyn ekaa kertaa säännöllisen epäsäännöllisesti. Ekat kerrat oli tuskaa lähinnä surkean kunnon takia. Ei sillä että se nyt mitenkään parempi olisi kolme kuukautta myöhemmin. En ole lenkkeilijä tyyppiä, se ei ole mikään pakko päästä lenkille meininki. Valitettavasti.

Koulun alkaessa vetäsin jälleen polveni tulehdukseen suurten rasitusten takia. Pari viikkoa taas keräilin itseäni kasaan ja eikun takaisin. Loppujen lopuksi koulun alkaminen ei mun tahtia hidastanut, välillä jopa lisäsi kun mukaan tuli liikuntatunnit, joissa mä vedän täysillä. Miksi menisin vähän seisoskelemaan kun olen sinne asti 8 aamulla raahautunut. Syyskuu vedeltiin samoilla ruutineilla reeniä ja reeniä.




"Pika" kelaus vuodestani. Ihme jos joku tässä kohtaa vielä lukee tätä tarinaani jolla ei ole alkua eikä loppua. Usein mietin miten muutuin vuoden aikana? En tiedä. Tuliko musta vahvempi henkisesti? Tukeudunko liikaa muiden ohjeisiin ja ajatuksiin? Sainko oikeasti mitään aikaiseksi?

Opin edes vähän lukemaan kroppaani. Osaan jo aavistaa milloin pitäisi alkaa himmata, etten jälleen vedä tulehdukseen saakka. Loppujen lopuksi löydän aina itseni tulehtuneen polveni kanssa ja mietin, ei tälläkään kertaa napannut, ehkä ensi kerralla. Kasvoin henkisesti tässä ajassa. Nyt kun mopo karkaa käsistä, kyllähän se vituttaa kun ei ole oppinut. Mutta mietin päivän pari asiaa ja jatkan taas entistä vahvenpana.

Monet itkun on itketty millon pyörälenkillä kivun takia, puhelimessa luottamuspulasta omaan itseen ja varsinkin epäreiluudesta, miksi aina minä. Milloin peiton alla kaipuuta pelaamiseen. Olen kironnut koko fudiksen ja kuntoutuksen aika monta kertaa, paiskonut salikenkiä ja nappiksia. Potkinut palloja metsään koska en halua nähdä edes niitä. Vältellyt helmeen ja hölkkälenkille menoa milloin milläkin verukkeella. Luistanut venyttelystä muka ajanpuutteen takia. Ekat takaiskut oli pahimpia. En tajunnut kuinka paljon tää vaatii henkistä kanttia. Paljon voin kertoa. Järjellä on hoidettava joka treeni alusta loppuun, jos sooloilee sen kyllä tuntee nahoissaan.





Vuodessa en saavuttanut oikeastaan mitään. En päässyt kentälle, en saanut polvea kuntoon sama kuntoutus jatkuu edelleen. Ottaako päähän? Ottaa ja niin perkeleesti!

"Kaikesta on löydettävä jotain positiivista. Vaikka se tuntuu vaikealta se on pakko, ei tästä muuten selvitä!" On tässäkin asiassa jotain positiivista.Vai onko? Opin että urheilla voi monella muullakin tavalla kuin pelaamalla fudista. Olen aina ollut joka lajin osaaja, joten on ollut aikas mukaavakin kun on ollut aikaa pelailla kaikenlaisia pelejä. Opin aivan uuden tavan treenata, aivan uudella päämäärällä. Välillä se on vähän vaatinut ponnistelua kun ei ole niitä joukkuetreenejä eli suomeksi ketään ei kiinnosta meneekö salille vai ei. Jos ei mene se on vain itseltä pois. Opin itsehillintää (jota tosin saa parantaa aika hurjasti edelleen) kun en pelannut tai treenannut fudista. Kyllä se oli hemmetin raastavaa katsella laidalla kun muut treenas, ja itse hyvä kun pystyi juoksemaan...

Nyt annan kaikkeni kuntoutukselle. Mietin sitä joka päivä, suunnittelen treenejä. Miten saavutan jotain. Kaikki tekeminen tähtää tavoitteeseen; saada kivuton polvi. Annan tälle 110%. Välillä se on huono asia, kun pitäisi antaa polvelle palautua rasittavista treeneistä. Olen liian tunnollinen ja tästä on kyllä saanut kärsiä nahoissaan. Tulehdukset ovat johtuneet suuresta osasta tästä, ei malta pysyä poissa treenaamasta. Ja osaksi kun ei ajattele järjellä.



Nykyään polvella voi kävellä ja juostakin 5km lenkkejä, palloa voi potkiskella maltilla. Voin jopa luistella ilman suurempia kipuja! <3 Autoa ajaessa linksuu ja lonksuu lumpio, mutta muuten se on vähentynyt! Viikkoa ei ole jollon ei olisi särkenyt. Päivät ovat vähissä kun en olisi sitä kylmännyt. Eli nyt mennee ihan hyvin mutta menkööt! Matka jatkuu...

Vuosi meni ja uusia tulee. Niin se menee. Aika kuluu ja asiat muuttuu. Vuoden päästä toivon ja haluan, että olen saavuttanut jotain mutakin kun uuden enkan jalkaprässissä. Jotain josta vain olla oikeasti ylpeä! Futis ei lähde ikinä elämästäni, unelma pelaamisesta ei varmaan häviä koskaan! Eikä kuulukaan, unelmista pitää todellakin pitää kiinni! It is my dream!

Tätä kirjoittaessani tajusin ehkä suuren aika merkittävänkin asian. Kukaan lääkäri tai fyssari ei ole missään vaiheessa kieltämällä kieltänyt pelaamista. On vain sanottu; "jos kestät kipua, niin reenaa. Ei se siitä varmaan pahene." Ei kukaan. No nyt saattaa herätä ajatus, että miksi helvetissä mä en ole sitten pelannut?! Koska kerrankin kuuntelin järkeä/kokemusta/ystävää. Pari vuotta siinä taisi mennä kunnes tajusin faktan, pakko laittaa polvi kondikseen jos vielä mielii takaisin... "Muutamat" kerrat siitä on muistuteltu. Nyt kun mietin, olen aika kiitollinen Tepi sulle! Kaikesta avusta, ohjeista, treeni kerroista, olet kuunnellut mun valitusta, sä oot tsempannut omalla tavallasi aina! Kun mulla on usko loppunut sä olet antanu sitä lisää! Mutta nyt. 3.10.2014 tajuan miksi et halunnut että menen pelaamaan tai edes harjoittelemaan liian aikaisin. Näit kokonaisuuden jo viime lokakuussa. Tiesit mitä se vaatii. Töitä, töitä ja töitä. Uskoa omaan tekemiseen.Tämä on koko loppu elämän projekti, ei tämä lopu koskaan. Kerran hajotettua ei ikinä saa uuden veroiseksi.

Kiitos äiti, isä, mummi, Emmi, Tepi, Jyrki. Ilman teitä olisin varmaan edelleen peiton alla itkemässä maailman epäreiluutta! Kiitos! Tiedätte mitä meinaan!

Holiday is over

Kesä tuli ja meni jälleen silmän räpäyksessä. Se tarkoittaa tietysti kouluun paluuta. Fiilikset on ihan ok, siellä on kaverit joita ei lomalla nähnyt ja tietysti siellä saa joka päivä lämpimän ruuan sen kuin kävelee vaan ruokalaan! =) Viimeinen lukuvuosi lukiossa, vain kolme jaksoa, kuutisen kuukautta. Ja sitten kevään kirjotuksen ja sitten ehkä 30.5 isketään valkoinen lakki päähän! Mutta mulla on vain yksi este minun ja lakin välillä, ruotsi... Jos mää siitä pääsen läpi ni sitten on maailman loppu lähellä tai mulla on hemmetin moinen moukan tuuri!! =D Kuitenkin luvassa varmasti erilainen lukuvuosi ja kyllä mää sitä jo odotan. =P

Mitä sitten tuli lomalla duuunailtua, no ei ainakaan duunia... Kesäkuu painettiin pallokoulussa ja reenailtiin. Heinäkuussa oltiin ja lomailtiin ja vähän lueskelin ylppäreihin. Aika mitään sanomaton kesä. Mutta ehkä tälläinen kunnon kesäloma oli vaihteeksi ihan hyvä. Oli oikeesti aikaa viettää aikaa kavereiden kanssa ja sain kunnolla keskittyä reenaamiseen, se nyt kuitenkin on tällä hetkellä se number one!

 Meikäläisen loman reenit näkkyy tässä alla. Kesäkuussa 45h ja 38 treeniä. Heinäkuussa 43h ja 36 kertaa, tässä kuussa oli vähän flunsassa ja sitten kaaduin pesiksessä ja oikea sääri ja polvi auki joten sekin hieman rajoitte treenailua. Sairaspäiviä kertyi heinäkuulle viikon verran elikkäs 7 päivää. Alta voipi selailla tarkemmin jos kiinnostaa. Mutta pakko verrata viime vuoteen näitä treenejä, viime kesäkuussa 20h ja 12 treeniä ja heinäkuussa 15h ja 8 treeniä. Aika moinen muutos tapahtunut vuodessa! Pakko vähän virnistää, kun on saavuttanut jotain. =D

Viime vuoden treenit elokuuhun asti

Tämän vuoden treenit

Miten sujuu kuntoutus? Parempaan päin ollaan menossa!! Kyllä hän muutoksen huomaan jo henkiselläkin puolella. Muutos on niin suuri, tää on nyt mun elämää eikä mikään asia mikä on vaan pakko suorittaa. Asenne ja motivaatio kohdillaan! Kun henkinen puoli on saatu kohdilleen kesän aikana on alkanut fyysinenkin puoli edistyä. Salilla huomaa eron tietysti kun vetelee reeniä jopa kahdeksaan kertaa isommilla painoilla xD Fysioterapeutinkin silmissä olen kehittynyt, nyt jopa käytän "oikeita" lihaksia. Kyllä kehut aina piristää. Keskiviikkona tapaamisen jälkeen fiilis oli niin katossa, kun sanotaan "Nyt sä reenaat oikein! Näitä ja tätä ja tätä parannat nin eiköös se siitä!" Oikea duuni siis tuottaa tulosta, VIHROIN! Kun epätoivoisesta on aloitettu ja nyt ollaan huonossa, matka hyvään on pitkä. Mutta motivaatio ei ole loppumassa! Tää tehdään nyt kerralla loppuun asti!

24 päivää ja meikäläinen on 18!! =D En mää sitä baariin pääsyä niinkään odotan, mä odotan pahvista läpyskää jolla saa ajella aatoa. =D Eli siis teoriatunteja ja ajotunteja luvassa!

Kehitys loppuu tyytyväisyyteen -Teemu Selänne #8

Kun on reenannut reilut kuusin kuukautta vain yhdellä ajatuksella "Teen tän koska haluan pelata!". Keväällä kun tieto joukkueen loppumisesta varmistui ajatus muuttui "Teen tän koska haluun polven kondikseen" Viimeiset pari viikkoa ajatus on ehkä hieman muuttunut, totta kai haluan polven kondikseen. Tietysti se on maali, sen kun saavutan olen saavuttanut jotain helvetin suurta. Elämäni suurimman asian siihen mennessä! Muttaa siihen nyt menee heetki. =D Nyt ajatus on jotain kuntoutumisen ja hyvän olon yhdistelmästä. En mene enään salille sen takia, että pakko mennä että saan polven kuntoon. Menen koska se on kivaa, mukavaa urheilua ja melko kivutontakin. Haastan itseni mukavuusaluen ulkopuolelle, tekemään isommilla painoilla, koska haluan saavuttaa jotain hienompaa. Esimerkki: kevät talvella kyykky ilman mitään painoakin oli yhtä taistelua, nyt menee helposti 40kg 20 sarjoja. Duuni tuottaa tulosta, se ruokkii motivaatiota tehdä lisää.

Tämä kuu on kyllä ollut uusien ajatusten kuukausi. Olen lukenut ensimmäisen ylppäri kirjan! =D Hurja Sartsa! Enään kolme terveystiedon kirjaa ja 8? ruotsin kirjaa, ja aikaa kaks viikkoa, hyvältä näyttää! Mutta siis... Eilen ensimmäistä kertaa lenkillä tuntui hyvälle. Yleensä asenne lenkille on jo syvältä eikä tuo fyysinenkään puoli niin hurjassa tikissä ole... Ehkä tästä vielä jottain tullee! Toinen asia on fudis. Päätin, että jos nyt pääsen ja saan lähteä pelamaan muualle, mä olen muuten kondiksessa! Ja kun sitä joukkuetta ei ole, pitää reenaa yksin. Pitää suunnitella kaikki reenit, mitä teen ja miten ja millä tehoilla. Se tuottaa haastetta. Kun käytössä on vain nurmi, kaksi selectiä ja kaksi maalia sekä 12 tötsää, saa kyllä käyttää mielikuvitusta. Tämä viikko reenattiin pujottelua ja ens viikolla sitten ehk harhautuksia ja jotain.

"En tiedä onko tää hulluutta vai hulluutta: kello on hieman yli kahdeksan ja meikäläinen on lähdössä pyörällä salille" Onko se? Ei mun mielestä, se on tapa elää. Tapa elää liikkumalla, jos on tavoitteita niiden eteen pitää tehdä kaikkensa. Ihmisillä on tapana "antautua" jollekin asialle, hengittää sen kautta, antaa sille 120% se on asia mitä ilman ei vain elä, arki määräytyy sen mukaan. Jos olet työssä josta pidät, jossa haluat menesty asia voi olla työpaikkasi. Pikkuveljelläni taitaa olla tuo ainainen pelaaminen tai sitten kaikenlainen duunailu moottoriajoneuvojen kanssa. Jonkulle se on opiskelu, monelle se on jo lukiossa. Päivärytmi määräytyy koulun ja läksyjen mukaan. Monille se on urheilu. Treenejä suunnitellaan viikko eteenpäin, mitä tehdään, misää ja monelta. Kaikki muu tehdään urheilun ehdoilla. Mulla se menee aikalailla juuri näin. Lukujärjestykset on suunniteltu reenaamisen kannalta. Koko päivä kulkemiset ja ruuat mukaan lukien. Vaikeaa? Noup! 

Jonkin verran on elämässä jäänyt asioita kokematta urheilun takia, jos lähden pelaamaan se tarkoittaa entistä enemmän suunnittelua ja kompromisseja. Mutta jos saan ja pystyn pelaan se kaikki tulee 110% takaisin fudiksen kautta. 

Ehkä toisiks hienoin fiilis sen jälkeen kun pystyin kävelemään kunnolla!!

Tiditittidiiiii!!! Pieni muotoinen ilmoitus asia; Sartsa on palannut viheriölle. Tosin vain treenien merkeissä, mutta parempi se kuin ei mitään! Fiilis; 129%. Tätä fiilistä on haettu viimeiset 8.5kk salilta, helmestä, lenkiltä, pyöräilystä, pesiksestä, sählystä... Ei oo löytynyt! Mutta eilen se löysi luokseni Sortohaan kentällä. Legendaarisella Sortohaan kentällä, ihanat hyttyset, autolla/mopolla runnottu nurmikko ja tietysti nokkospuskat, mikään ei ollut muuttunut loistokkaista b-junnu vuosista!

Kunpa tämä fiilis ei häviäisi koskaan! Vaikka sattuu, kipu on sen tunteen arvoista kun reenaat täysillä. Vaikkakin reenit olivat löysät/kevyet niihin verrattuna mihin oon tottunut. Syy; reenasin c-junnujen kanssa joita oli kolme. Ehkä parempi aloittaa tälläin kevyesti! =D Ennen reenejä pelotti ja jännitti, kestääkö polvi. Siinähän se mukana tuli. Eikä edes tullut tarvetta kala-altaan jäille! =D Nautitaan nyt tästä fiiliksestä!

Miten tästä eteenpäin. Samalla kaavalla: sali, lenkkeily, pyöräily ja helmi + pesis, sähly yms. Nyt kun fudiksen makuun on kerran päästy on ketuttavaa kun ei ole omaa joukkuetta. "Joutuu" reenaan junnujen kanssa, kiitos siitä Mika ja koko muu joukkue!! Vielä ketuttavampaa ens viikolla joukkue tauolla, ja sen jälkeen reenit samaan aikaan kuin urheilukoulu jossa olen ohjaajana... Nice! Se siitä sitten... Noo, enköös mää jotain kehitä! =D

Eletään hetki pilvissä ja uskotellaan, että polvi ei sano itseään irti vaan ens kaudella pystyisin pelaamaan. Ongelmia riittääpi. 1. Forssassa ei todennäköisesti ole joukkuetta 2. Lähin kolmosta pelaava joukkue on Huittinen tai Salo 3. Bensa on julmetun kallista! 4. En ole vielä tarpeeksi hyvä, että saisin sponsorikseni vaikkapa Neste Oilin 5. En halua miettiä enempää... Ongelmia riittääpi, mutta eikö ne ole tehty voitettaviksi?

En luopunut vain pallosta...

Viime öisen keskustelun aikana vasta tajusin, että mun elämä on aikalailla muuttunut. Olen oppinut arvostamaan ihan erilaisia asioita. Kun tämä ikuisuudelta tuntuva kuntoutus alkoi, jouduin luopumaan fudiksesta ja aika paljosta muustakin. Fudiksen mukana ei vain lähtenyt itse peli ja harrastus, samalla lähtivät joukkuekaverit, valmentajat ja treenaaminen. Joukkue: koostuu samanhenkisistä ihmisistä. Mulle joukkue on ollut se toinen perhe. Kauden aikana kun vietetään reilut 200h yhdessä, siinä tietyllä tavalla hitsaantuu yhteen. Mä olen ollut ja olen edelleen joukkuepelaaja. Mä kaipaan treenatessa niitä kavereita vierelle, ja oi kyllä, kaipaan myös niitä valmentajia kentän laidalle.

Joukkuelajeissa olet tietyllä tavalla tilivelvollinen kaikille muille. Jos et mene treeneihin, siitä on ilmoitettava valmentajalle, syyn kanssa. Jos et pääse peliin, on parempi olla hyvä selitys takataskussa. Nyt minulla tuppaa olemaan juuri tämä ongelma. En ole kenellekkään tilivelvollinen treenaamisestani. Jos en mene helmeen, ei sitä kukaan tiedä, ei sitä kukaan tenttaa mikset mennyt. Joten laiskuus iskee aina välillä. Varsinkin vesijuoksun ja vähän salinkin kanssa. Ja salin kanssa ei todellakaan saisi, se on kaiken kuntoutumisen perusta, ainaista reisilihaksen vahvistamista. Jostain pitäisi kaivaa uusi kipinä salille, mutta mistä?

Treenaamisen kannalta jouduin luopumaan viikkorytmistä. Ti, To ja Su oli aina reenit. Helppohan sen mukaan oli elää. Yritän suunnitella aina yhdeksän päivän reenit eteenpäin, juuri sen takia että kaikkea tulisi oikeassa määrin. Muuten polkisin pyörää seitsemänä päivänä ja kahtena olisin salilla. Mihin jäi kaikki muu? =D

Yläpuolella oleva kuva, jotenkin tuo sanoma kuvastaa juuri nyt mua. Viime viikon lauseeni puhelimessa: "en mä jaksa enään tätä" ja itken. Se kuvastaa juuri tätä.
Mua ottaa juuri nyt kaksi asiaa kaaliin.
1. Ainainen kipu. Välillä ei olenkaan, yleensä sellaista pientä, ja ne päivät kun se on pahinta vuorokauden ympäri...
2. Kuntoutumisajan pituus. Oikeastaan se kun et tiedä missä maali on! Onko enään tämä mutka ja sitten, vai tarvonko tätä vielä ens vuonnakin.

Onhan se mukava netistä lukea tekstejä joissa ihmiset kertovat kärsivänsä myös tästä chondromalaciasta, ja niiden oireet on hävinnyt! Olen iloinen puolestanne, mutta. Tai "treenasin pari kuukautta ahkerasti salilla (reisilihaksia) ja oireet ovat hävinneet. VOI *****! Kahdeksan viimeistä kuukautta salilla asuneena voin kertoa, että ei todellakaan ole hävinneet. Välillä kun miettii, oireet ei ole hävinneet. Sietokyky on vain kasvanut. No! Parempi sekin kuin ei mitään. Aina kun ei voi voittaa.

 Ja tämä kuva. Tämä silmissäni olen juossut ekat lenkit tähän kuntoutumisprojektiin. Kolme kertaa jo takana. Matkahan on huimat noin 3.5km ja siitäkin ehkä 2.5km oikeasti hölkätään. Olen jo tyytyväinen siihen, että joka kolmas päivä olen mennyt lenkille. Koska lenkkeily on kamalinta mitä tiedän, se ei ole se mun nollauskeino. Huono olo lähen lenkille, noup! Mä olen ennen lähtenyt potkimaan palloa. Juokseminen... Odotan sitä päivää kun oikeasti pystyn juoksemaan 10km! Juokseminen se sattuu. Se pistää perhanasti polveen.

Mutta jos tässä pelkää kipua, ei kannata aamulla nousta sängystä ollenkaan!

Sommartider hej hej, sommartider!

Täällä taas piitkästä aikaa! =D Päällinmäinen tunne: vihdoin on kesä ja loma! Valitettavasti en itselleni saanut haalittua ns. kunnon kesätyötä, mutta mukavaa vaihtelua olla kotona ilman kiirettä. Kesäkuu painetaan pikku Messien perässä pallokoulussa, heinä- ja elokuussa parikertaa viikossa urheilukoulussa ohjaajana. Tietysti siis luen hela sommar på svenska, tai sitten en. =D

Mennyt lukuvuosi hurahti jälleen kuin tuulen vire ohitse, ihankuin eilen olisin odottanut hermostuneesti lukion salissa oman nimeni kuulemista ja lukion aloittamista. Ihan kuin viime viikolla olisin astunut Kuuman älylataamoon aloittamaan koulu-urakkani. Aika menee äkkiä, niinhän sitä sanotaan. Pakko tosin paljastaa, kun 12 vuotta koulua takana (eskari mukaan lukien) ei ole kertaakaan aamulla tuntunut, että onko pakko mennä kouluun. Koulu on aina ollut meikäläiselle mukavaa ja mielekästä tekemistä. Ala-aste tuntui menevän seuraavalla lauseella: "Tytöt hyppi narua ja leikki heppaleikkejä ja pojat ja Sara pelas futista". Ja kohtalaisilla arvosanoilla sitä edelleenkin porskutetaan eteenpäin. Ensi lukukausi on sitten kuulemma sitä oikeaa koulunkäyntiä, abivuosi siis edessä siintää. Minähän en todellakaan panikoi tulevaa, enkä varsinkaan syyskuussa olevia ylppäreitä. Muut ne tuntuvat tekevän lukusuunnitelmia yms. minä nautin lomasta! Kyllä sitä sitten ehtiipi vielä myöhemminkin. =)

Yleisestikin elämä hymyilee! Eka ajotuntikin takana ja kaikki mummot edelleen hengissä! ;) Perjantaina sitten taas mummoja keilaamaan! Varma merkki mistä tietää, että meikäläisen polvi on jo parempaan päin; soitot ja viestit tietylle henkilölle ovat vähentyneet. Tämähän on hyvä ja tietysti huono, koska aina sitä tsemppiä ja neuvoja kaipaa vaikkei mikään paikka juuri sillä hetkellä olisi sanomassa itseään irti. Kannustuksesta kun ei vaan voi saada yliannostusta!



8kk takana ehkä aika hieman vetää edistymistä nippuun. Marraskuussa kun aloitin fysioterapian mieleenpainuvin ja kamalin lause oli varmasti; 75-vuotias papparainenkin kävelee vetreämmin kuin sinä. Noo edelleen kävely on kuulemma kamalan näköistä asiantuntijan silmään. Mikä itseäni eniten kannustaa eteenpäin, kun asioita ei enään mitata jalkapallo saavutuksina. Asiat mitataan kuntosali saavutuksina. Marraskuussa jalkaprässi leikatulla jalalla ilman painoakin oli mahdoton tehtävä. Tuntui olevan naapurin jalka meikäläisen kropassa kiinni. Tänään salilla 50kg 2x15 rampalla polvella. Ilmeisesti jotain on neiti Heikkilä kuitenkin tehnyt oikein! Täytyy taputtaa itseään olalle kun kukaan muu sitä ei ole nyt tekemässä. Juokseminen on edelleen se heikko kohta. Tosin suurin syy on laiskuus lähteä testaamaan polven kestämistä lenkille, osittain kuitenkin takaraivossa on pelko siitä ettei polovi kestä. Tämänkin saisi selville kun nostaisi perseensä ja raahaisi sen urhikselle! Ehkä sitten loppuviikosta jaksaa. =)

Kun minulle maaliskuun lopussa sanottiin, että kanttaisi alkaa pyöräileen. En olisi ikinä arvannut paljonko niitä tunteja ja kilometrejä tulisi kertymään reilussa parissa kuukaudessa. 442km näyttää mittarissa olevan nyt, ja kesä vasta alkoi! Pyöräily on loistava tapa liikkua, pitkät lenkit paikkoihin joissa ei ole pariin vuoteen käynyt. Yleensä hyvä sää, ja hyvät maisemat, kymmeniä kilometrejä aikaa miettiä asioita. Pohtia kaikenlaista tai sitten vaan kuunnella hyvää musaa ja antaa jalkojen rullata. Olisko joku voinut kertoa aikasemmin kuinka hauskaa on pyöräillä?!


Ainainen hermojen kirystys ja itsensä hillitsiminen, perhanan potkupallo. "Oliko pakko mennä rakastumaan luuseriin?" Edelleen pyritään pitämään bopot kurissa, ettei nyt kauhiasti potkittaisi sitä palloa sinne maaliin. Välillä tosin on pakko hieman testailla, jos se tänään ei sattuisi niin paljon kuin viime viikolla. Ihmettä saamme tosin vielä orotella jonkin aikaa... Kamalinta on edelleen nähdä öisin unta siitä kun pelaat, teet maalin ja voitat pelin. Aamulla herätessä fiilis ei todellakaan ole enään #voitollayöhön. Viimeiset kuukaudet nukkumaan ei ole menty ilman kylmäpussia ja jonkin sortin niveltököttiä. Aamulla yritetään kävellä sen minkä aamusta riippuen pystyy. Istumaan tosin pääsee ilman kipua ehkä tunnin jälkeen, puhumattakaan että sieltä penkistä pitäisi ylöspäästä, helvetin kipeet nivelet.

Kiitti terve moi. See you soon!

Loukkaantuneen painajainen

Viime viikko reenattu syrämmen pohjasta. 15h kevyt mättö, lisääkin olis voinut ellei tarvis koulussa kuluttaa penkkejä. Viikko oli loistava ja samalla aika kamala. Reenit meni melkein jopa loistavasti (itsekehu haiskoon =D), mutta viikko sitten iski uskon puute. En edes tiedä mistä se lähti. Keskiviikkona olin aamulla salilla ja illalla poikia koutsaamassa. Fiilis ei vaan ollut mikään loistava salilla, vähän maistu pakko pullalta. Illan fudis treenit meni loistavasti, se ilo minkä saan kun katson kun pojat onnistuu ja iloitsee futiksesta. Futiksesta.... Ai että mäkin haluun pelleillä pallon kanssa! Mä olen päättänyt että tämän kauden keskityn täysillä poikien koutsaamiseen. En mie siin hyvä ole, mutta on se vaan perhanan hauskaa hommaa! Paljon se ottaa, mutta paljon se myös antaa!

Torstaiaamu. Henkisesti pitkään aikaan yksi kauheimmista. Koko usko omaan itseen oli lähtenyt nukkumatin mukana. Nukkumatti joka tahallaan tuo tietyn väliajoin unihiekkaa, jolla näkee fudis unia. Pakko kääntää puukkoa haavassa? Silloin teki mieli vaan jäädä rypemään kotio itsesäälissä. Mutta ei, kohti koulua ja päivän treenejä. Aina kun tuntuu että en mää tätä saa tehtyä, en kertaakaan kuitenkaan ole hukannut motivaatiota. Torstaiksi oli kalenteriin merkattu pumppi, ja sinne kanssa menin. Miksi jättää jotain tekemättä, joka auttaa tulevaisuudessa? Kyllä mä treenaan vaikka en itseeni uskoisikaan. Treenaaminen on kuitenkin niin selkäytimessä. Torstaistakin selvittiin hengissä; pientä tsemppiä ja loistavasti mennyt treeni alle! Yksi syy saattoi olla jo pieni väsymys, koulussa sata hommaa tekemättä, reenattu oli jo 7h joka on normisti koko viikon treenimäärä. Sekä raastavan aikaiset aamut ja liian myöhäiset nukkumaanmeno ajat. Mä olen vaan ihminen joku tarvii vähintään kahdeksan tuntia unta kaaliin, että jotenkin edes jaksaisi olla hereillä tunneilla.

Viime viikon treenit kyllä huomaa juuri nyt erittäin hyvin. Maanantaina ne sitten iski, liian tutut rasituksen merkit. Tsiisus... No koulun liikkatunnit on pakko hoitaa alta pois. Tiistai ja eilinen vedettiin lonkkaa, melkein siis. Pesistä liikassa ti ja keskiviikko oli kyllä lepo jos ei lasketa fyssäriä ja vatsalihasten kiduttamista Sami Hedbeg Show:ssa. (Loistava keikka!! Suosittelen!!) Fysioterapia on loistavaa ja niin kamalaa. Parasta on kaikki treeni hommat kun tietää mitä pitää tehdä ja miten. Kamalinta on kuulla, että kuukaudessa ei juurikaan ole edistytty. Kuulla kymmenenen kerran kaikki hemmetin viat; loukkaantuminen -> condromalacia + kamala asentovika = kivut, turvotus, arkuus jne.
- Onko jotain mitä et pysty tekemään?
- Juokseminen, jos esim. spurtteja niin samantien viiltävä kipu polveen.
- Niin, no. Ei mikään ihme kun kattoo pelkästään sun kävelyä. Koko ajan suuri rasitus väärille lihaksille, ja nivelen osille jne...
"Hienoin" lause keskiviikkona; Käytät periaatteessa vääriä lihaksia.
Ahaa... Ja mites tämä on mahdollista?!? Nyt reenataan siis oikeiden lihasten aktivoimista, kyykkyjä ja yhdenjalankyykkyjä! (Y) Kyykyissähän ei saa tuntua mitään kipua, tai sitten ei saisi tehdä. Jep jep! =D Ja pohjallisetkin pitäisi saara. Muottia tehdessä lähinnä mua nauratti kun äijä vääntää mun jalkaa oikeaan asentoon. Ja sitten sanotaan että pidä se siinä, älä liikuta! Helpommin sanottu kun tehty! "Oikeassa asennossa" seisominenkin jo sattui polvessa, innolla odotan pohjallisia!

Ilman otsikkoa

Muhun on varmaan iskenyt joku valmennus kärpänen. Ja intoa vaan lisäsi sunnuntaina voitettu harkkapeli, hyvä me! Koko ajan mielessä pyörii erilaiset harjotteet ja ideat mitä vois tehdä. Erittäin ärsyttävää tää on koulussa kun kerran päivässä yrittää keskittyä edes hieman kiinnostavaan aineeseen, niin eiköös pyöri joku futis treeni päässä. No ainakin pitäisi sunnuntain reenien suunnittelu käydä nopiasti.

Tämä kuukausi on kohta taputeltu pakettiin, niin tässä voisin iskeä vähän faktoja pöytään treeni laiskasta kuukaudesta. Suurin syy on toisella viikolla tehty Berliinin reissu. Mutta siis. Tähän päivään mennessä 32 tuntia reeniä, ja kaksikymmentä treeni kertaa. Salilla vaan viisi tuntia! Häpeän itseäni! Pyörälty on reilut kymmenen tuntia ja sellaset 240km mittarissa. Loput on sitten jotain satunnaisia lajeja, esim. koulun liikka tunneilla. Tunnillisesti ihan ok kuukausi. Mutta mitä on tehty ei vastaa kyllä yhtään sitä mitä pitäisi olla tehtynä. Joten suunnitelma ensi kuullle on. "Raaka" viikko suunnitelma: väh. 3 salia, 1-2 vesijuoksua, 1 Flowride Gruiser/Cardio, pyöräilyä noin 80-100km ja lisäksi koulun liikka tunnit kolme kertaa. Lisäksi olisi hyvä vetästä kerran viikkoon palauttava/huoltava treeni. Ja mitä pitäisi parantaa joka päivä on se mun suurin vihollinen venyttely. Helppohan se olisi yhdistää aina iltaisin samaan pakettiin kun kylmää polvea, mutta jotenkin se aina vähän jää. Mitä nyt ohje on 5krt päivässä venyttää ainakin vasenta jalkaa...

Huomasin tuossa pihalla pallon kanssa leikkiessä että kuinka surkea mun vasuri on. Siis oikeesti. Pomputtelussa menee ihan ok. Sellanen tönkköhän se on, mutta kyllä sillä nyt pomputtelee ihan kohtuullisella menestyksellä. Niinkin yksinkertainen potku kuin maalivahdinavaus käsistä. En ole siis potkinut mitään puolen kentän avauksia vaan, tiiliseinää vasten parin metrin päästä. Oikeella onnistuu hyvin, näppärästä kuten aina. Loistava idea on kokeilla sama vasurilla. Ennen kun edes tipun palloa ensimmäistä kertaa käsistäni mietin että tää on nyt jotenkin outoa. Ekan potkun jälkeen huomaan, kuinka paljon koordinaatio kyky on hävinnyt jalasta. Eihän se nyt mikään loistava potkujalka teknisesti ole koskaan ollut, mutta kyllä sillä ihan ok keskitykset on lähtenyt. Nyt on hyvä kun palloon edes osut! Lisää asiaa treenilistaan; koordinaatio treenit. Tikkaat tai jotain, mutta tää on jo naurettavaa jos ei futari meinaa palloon osua.


Ei tässä kummempia, samaa kaavaa jatketaan etteenpäin. Koulussa on alkanut joku kevät kiri... Terveystiedon tutkielman palautus kahden viikon päästä, ja mulla ei ole ydinkysymystä edes päätettynä, no aina ei voi voittaa =D Aihe on ainakin erittäin tuttu, jalkapallovammat. 

Sekametelisoppa

Kun pahimmasta "järktyksestä" futiksen suhteen on selvitty, on ajatukset suunnattu jälleen eteenpäin.
Uutta ajateltavaa tuli keskiviikon fysioterapiassa tuutin täydeltä. Esimerkiksi: sinä ruudun toisella puolella, seiso yhdellä jalalla peilin edessä, oletko suorassa? Vaihda jalkaa, oletko edelleen suorassa? Useimmalle harjoite oli itsestään selvyys. Niin minullekkin, oikean jalan suhteen. Vasurilla vinossa ollaan kuin Pisan kalteva torni konsanaan! Tästä lähdettiin liikkeelle keskiviikkona, ei hyvältä näytä... Seuraavaksi piti ihan vaan kävellä, välillä aina väännettiin ja tutkittiin jalkaa, iskettiin teippiä, vaikutusta parempaan ei juurikaan ollut. Äijä latelee vikoja ja ongelmia sitä mukaa mitä enemmän tutkii polveani. Ohjeita on annettu ja suurinpiirteinkin noudatettu! Matka on helvetin pitkä, luulin jo että enemmän olisi takana päin, mutta taidetaan olla sittenkin vasta alussa... Mutta ei siitä sitten sen enempää.

Treenattu on tämä viikko lähinnä pyörällä, kevyt 70km jo takana ja huomenna sellaset vajaat 50km edessä. Salillekkin on palattu jalkojen suhteen varmaan kolmen viikon tauon jälkeen.  Paluu ei tosin ole ollut mikään kovin häikäisevä... Helmeenkin tarvis taas raahautua, saattaa mennä ens viikonloppuun, kiitos kolmen kokeen ensi viikolla! Ja niihinkin tarvis lukea eikä tuijottaa Potteria ja koneen ruutua...

 Tessa, Tersa, Tessu, Tesa... rakkaalla lapsella on monta nimeä! Meidän Tesu täyttää kohta kolme. <3 Mun paras kaveri, se kuuntelee aina, eikä ikinä väitä vastaan! Kaikki koiranomistajat tietävät tunteen, kun huudat omaa kultamussukkaa ja koira tulee häntä heiluen juosten luoksesi. Se on jotain loistavaa, ei turhaan sanota että koira on ihmisen paras ystävä! Aina kun astut ulko-ovesta pihalle, Tessa odottaa valmiina rappusilla ilmeellä: mitä tehtäisiin? Ihan sama mitä teet pihalla, se makaa vierellä ja vartio tekemistä. Oli sää mikä tahansa, mulla on aina lenkkikaveri. Jos mulla on huono päivä, menin lenkille Tesan kanssa ja katselen sen pönttöpään menemistä, niin pakosti alkaa naurattaa. Tai menen rappusille istumaan ja annan koiran tulla syliini, laitan naamani sen ihanan likaista turkkia vasten. Annan Tessan nuolla naamaani, se nuolee kaikki murheet pois päästäni!<3

Kymppipaita laitettu seinälle

Terveiset keväisestä Berliinistä! Reissu sujui oikein mallikaasti loppu kommelluksista huolimatta. Kerron reissusta enemmän kunhan saan loput kuvat kaverin kamerasta. =) Mutta tässä hieman esimakua kuvan avulla.



 Keskiviikkona joukkueella oli palaveri, jonka lopputulos ei ainakaan minua hymyilyttänyt. Joukkue lakkautettiin liian vähän pelaaja määrän vuoksi. Tämä oli oikeastaan jo arvattavissa kun treeneissä on ollut neljää kaveria, mutta kyllähän se silti on kova isku. Lause: "Se oli sitten siinä" kun tulee kännykän näyttöön ei kauheasti tehnyt mieli hyppiä sängyllä voiton voltteja.

Mä olen ehkä osittain sisäistänyt asian että maanantaina ei ole treenejä, niitä ei tule olemaan koko kesänä. Oikeasti kuitenkin vain toivon että herään tästä unesta ja kaikki on niin kuin ennen. Koska asun täällä syvällä metsässä, ei ole lähettyvillä muita joukkueita joissa pelata. Lähin taitaa olla Hämeenlinnassa ja sinne ei minua kukaan ole kuskaamassa, ja autokortinkin saan vasta syyskuussa.

 Hetki sitten iloitsin kun Mestareiden Liigan matsi näkyy hotellissa, mutta nyt koko potkupallo voisi painua maan alle. Tunne kun saat viestin Suomesta "se oli sitten siinä". Joukkue lopetettu liian vähän pelaaja määrän vuoksi. Olo on aika tyhjä. Mun kesähän ja muukin aika vuodesta on suunniteltu reenien ja pelien mukaan, niiden aikataulujen mukaan on eletty kahdeksan vuotta.

Suurin asia mikä mua on motivoinut kuntouttamaan polvea on päämäärä päästä pelaamaan. Nyt sitä ei enään ole. Miksi suostuin menemään helmeen vesijuoksemaan, menin sinne uudestaan ja uudestaan, juoksin sitä allasta edestakaisin ja mietin että jos tän avulla saan pelata niin kyllä mä tämän sitten teen. Suostuin olemaan monta kuukautta poissa treeneistä. Viimeiset neljä viikkoa kaduttaa eniten, jos olisin tiennyt että ne olisivat viimeiset mahdollisuudet treenata, mua ei olisi saanut Eerikkilästä pois raahaamallakaan! Olisin ollut valmis hajottamaan polvea lisää. 

 Usein mulle toitotetaan että joka asiasta on etsittävä jotain positiivista, löysin tästä jopa jotain sellaistakin. Nyt mulla ei ole mitään kiirettä saada polvea kuntoon, tai siis tämän nyt voi ymmärtää monella tavalla. Tottakai haluan sen mahdollisimman nopeasti kondikseen. Kun oli vielä tavoite pelata kesäkuussa, nyt sellaista tiettyä aikaa ei ole. Koittakaa tehdä omat johtopäätökset! =D Tämä ei todellakaan tarkoita, että tässä alettaisiin löysäilemään, ja vetämään lonkkaa kun ei ole oikeastaan enään mitään tavoitetta/maalia. Tämän pitäisi olla koko loppu elämän projekti, tavoitteena toimiva polvi. Mutta mun korvaan toi ei kuullosta ns. tavoitteelta. Täytyy olla joku kunnon maali mihin tähdätä. Nyt ongelma vain on, mikä se maali on??


Nyt kun arki alkaa taas pyörimään, se tulee varmasti muuttumaan paljon. Tuskin tajuan edes kuinka paljon. Nyt voi itse päättää millon treenaa, kun futiksessa on tottunut että tietty päivä, paikka ja aika. Tästä voi tulla vielä ongelma, kun ei ns. ole pakko lähteä treenaamaan. Ja varsinkin kun ei ole ketään kenelle olisit tilivelvollinen, eli valmentajaa. Nyt se pitää itse potkia itseään liikkeelle, saapi nähdä miten varsinkin kesällä onnistuu!

Paita jäädyttetty sängyn päätyyn

Keskiviikko iltana musta tuntu pahalle, torstai aamuna kun kaupungilla näit jotain futikseen liittyvää alko vaan vituttaan. Tällä hetkellä olo on vaan tyhjä. Päivällä pomputtelen sen verran mitä pystyin palloa nurtsilla ja mietin että se nyt oli sitten siinä. Heikkilä + pinkit bopot + 10 paita + jalkapallo-ottelu, se yhdistelmä ei tule enään toteen moneen kuukauteen, voi olla jopa vuosiin. Tuttu ja turvallinen joukkue on hajonnut, elämä jota elin kahdeksan vuotta on takana päin. Jalkapallo oli, on nyt ja tulee aina olemaan suuri osaa elämääni. Sen "muoto" taitaa nyt vain vaihtua. Nyt on hyvä kohta kiittää ensinnäkin valmentajia, joukkue kavereita joita on ollut monia vuosien varrella. Kahdeksan vuotta sitten kun aloitan ja nyt kun se on loppu oikeastaan yksi kaveri on tallannut vierelläni sen koko matkan. Emmi "Team Löysä" never death!!<3 Kiitän FJK:ta, olen kantanut pelipaitaa suurella kunnialla ja ylpeydellä! Kiitän tottakai vanhempiani teidän rahoilla ja ajalla sain harrastaa juuri sitä mitä halusin! Nyt se on vain loppu. Asian sisäistäminen kestää vielä viikkoja. Mutta on pakko kääntää uusi lehti historian kirjassa!

Luovuttaminen ei kuulu sanavarastoon!

Karkuun koeviikkoa! ;)

Oma loma paras loma. Otettiin kaverin kanssa pientä etäisyyttä koeviikkoon ja lähdettiin Syötteelle hiihtämään ja laskettelemaan kolmeksi päiväksi. Hiihdettyä tuli reilut 25km, ja tätähän ei äiti usko.
:D Maanantai sitten pyhitettiin polven tappamiselle eli laskettelulle. Ekaa kertaa tuntureilla laskettelemassa, ja oli kyllä aika hienot maisemat ja loistavat rinteet! Kyllä mä jotenkin hommaan itteni ensi hiihtolomalla sinne Rukalle!!

Tässä kun on jo tullessa istuttu vajaat 800km ja koti matkaakin edessä vielä useampi satanen, on ollut aikaa miettiä asioita. Kun lokakuussa astuin sairaalasta ulos en olisi IKINÄ arvannut kuinka kauan kuntoutus vie aikaa! Fyssarin mukaan puhuttiin parista max. kolmesta kuukaudesta. Ja sitten olisin takaisin normi futis hommissa. Helmikuussa olin melko paljon mukana reeneissä, sekä maaliskuun ensimmäiset pari viikkoa. Missään vaiheessa ei ole pystynyt pelamaan edes treeneissä. Kaikesta intohimostani ja "taidoistani" olen voinut antaa joukkueelle ehkä 50%. Kausi alkaa viiden viikon päästä, ja mitä mä olen tehnyt viimeiset viikot?

Tasan kolme viikkoa sitten olen viimeksi koskenut nappiksiin. Palloa on tullut aina ohi mennen pomputeltua. Tulehduksen paraneminen vei pari viikkoa, se aika vesijuostiin. Viikko sitten paluu salille, vain muutama juttu jaloilla, niin kevyillä painoilla että itteeni vai nauratti katsoa niitä. Illalla sitten polvi kuin pallo ja niin maan perusteellisen kipee... Siinä sitten oli pakko jotain keksiä ja päädyttiin kuukauden ajaksi pelkkää pyöräilyä ja vesijuoksua. Salille nyt ei ainakaan vielä uskalla mennä, ehkä sitten Berliinin reissun jälkeen. Päätös tästä oli varmasti paras mitä tähän paikkaan voi tehdä, mutta kyllä aika raskas henkisesti. Kesä tulossa ja sitä perhanan palloa pitäisi päästä potkimaan. Juoksulenkillekkin olisi mukava mennä, mutta hoidetaan noi lenkit sitten pyörällä.

Välillä on taas miettinyt että millä helkutilla löydän tästäkin hommasta jotain positiivista. Kun katsoo Barcan peliä jääpussi polvessa, ja mietin että huomenna taas helmeen. On positiivisuus just niin kaukana kun pippuri kasvaa. Missään vaiheessa ei ole tuntunut siltä että heitetään hanskat tiskiin, ei todellakaan! Luovuttaminen ei ole vaihtoehto, aina löytyy lisää motivaatiota mennä sinne helmeen, vaikka vesijuoksu on niin syvältä, mutta jos sen avulla saa polven kuntoon, niin ei ole vaihtoehtoja! Sekä luotto ja usko omaan tekemiseen nousee viikko viikolta. Homma hoidetaan just niin himaan!

Tästä viikosta tulee melko kiireinen reenien suhteen. Tänään jossain illan suussa vasta kotona, siinä tarvisis sitten lähteä susia uhmaaman vielä pyörälenkille. Huomenna sitten koulussa luvassa Flowride, ja siitä sitten helmeen salille ja juoksen. Ja illalla luvassa valmennus hommia. Voi olla jos ilma on suotuisa että polkasen aamulla sinne kouluun. Torstaina sitten voisi vetästä piitkän pyörälenkin. Perjantai on hyvä päivä pyöräillä kouluun ja käydä helmessä koulun jälkeen. Viikonloppu menee sitten Eerikkilässä ainakin sunnuntai ja ehkä pitäisi pakatakkin koska maanantaina 03.00 bussin nokka kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää ja Berliiniin sitten perjantaihin asti! Pelkkää reissaamista tällä hetkellä, kotona välillä käydä pesemässä vaatteita. (Y)

PS. Muutamat kuvat tulossa kun pääsen koneelle! :)

Chondromalacia, asia jonka kanssa on vain opittava elämään

Rustopehmentymä tauti, sairaus tai oire millä nimellä sitä ikinä haluaakaan kutsua. Olkoon nyt vaikka sairaus. Maanantaina tuli käytyä morjestamassa tuttuja lekureita ja hoitajia Turun NEO:ssa. Taisi olla jo 11. kerta siinä paikassa, aamulla autossa mietin vain että tää ei taas voi olla totta. No olihan se, polvi sökönä jälleen kohti Turkua. Tulehdushan sieltä löytyi, ja patella ongelmakin sai ratkaisun, kuuluu sairauteen. Voi kun kiva!

 Internet maailman pahin paikka kun joku paikka kipeä, mutta tällä kertaa löytyi ihan järkevä paikka. On se hieno tunne lukea oireita joita tuppaa olemaan oikein runsaasti, ja lopussa lukee "Yleensä potilaalla on vain yksi tai kaksi oiretta, jos niitäkään sillä yli puolilla sairaus on oireeton." No mullahan on noi kaikki! Hurraa!! Mm. pistävää kipua lumpion alla, polven turpoamista ja pettämisen tunnetta, osu ja uppos. Oireita pahentaa portaissa kulkeminen ja jalat koukussa istuminen. Saisinkohan mä sen hissikortin kouluun? =D Ja ilmeisesti tunnit pitäisi saada maata sängyllä. Noniin, palataanpas takaisin pilvistä! Kaikista hienointa on lukea tekstin lopusta: "Harvoilla oireisiin kuuluu ns. lumpion hyppimistä." No niin, sekin vielä. Kitti terve moi, muutan maan alle asumaan.

Välillä aina tuntuu että miksi aina minä, miksi mun polvessa on kaikki maailman oireet. No sitä nyt on turha itkee, aina välillä se nyt ottaa vaan vähän päähän! Varsinkin sillon kun menee vähän huonommin. Päässäni on ollut hieno suunnitelma siitä millon voin reenata kunnolla futista ja millon juoksen tietyn matkan ja millon pelaan. Nämä suunnitelmat saisi heittää roskakoriin. Tarkemmin kun miettii kuukausi sitten meni paremmin kuin nytten. Nyt ollaan kotona lumipussi polvessa ja napsitaan buranaa. Loppuviikosta yritetään aloittaa vesijuoksulla ja salille sitten kun siltä tuntuu. Nyt onnutaan paikasta toiseen ja hölkkäily on kaukainen haave, puhumattakaan futiksesta.


Vaikka tää kaikki tuntuu pahalta, ei mua oikestaan edes harmita. Tai siis kun tiedän että tämä kuuluu sairauteen, oireet menevät vuoristorataa. Ainut parannuskeino on vahvistaa lihaksia ja parantaa tasapainoa. Senkin auttamisesta kipuhin ei olla varmoja. Kumpa joku vaan tietäisi kuinka kauan se vie aikaa... Ei auta kuin taas jälleen nostaa leuka pystyyn ja kohti uusia haasteita ja treenejä. Silmissä siintää jo tuleva koeviikko, vitsi! Odotan reissua Syötteelle parhaan kaverin kanssa! <3 Voi kristus mikä reissu tulossa. Tosin ennen ladulle/rinteeseen menoa tarvisi tämä polvi saada rauhoitettua ja saada parit sali treenit tehtyä alle. Tosin ei mitään käsitystä mitä polvi tykkää hiihtämisestä, mutta eiköös sekin ekan kerran jälkeen selviä. Lasten seikkaulurata, olen tulossa! =D

"Mikä tekee mut onnelliseksi?"

Poljen aamu seitsemältä kohti bussipysäkkiä ja ihailen juuri nousevaa aurinkoa. Pakko pysähtyä ja ottaa kuva. Olin aijoissa liikenteessä, puoli matkassa jo ja aikaa on jäljellä 20min. Tuntuu kuin pyörä polkisi itse eteenpäin. Päässäni soi Jujun Onnelliseksi biisi, sillä hetkellä tunsin itseni erittäin onnelliseksi, tiesin että tästä tulisi hyvä päivä. Olin pysäkillä 10 minuuttia ennen bussia, siinä sitten istuin ja kuuntelin musiikkia. Toivotin bussikuskille hyvää huomenta noustessani kyytiin, pois jäädessäni kiitin ja toivotin hyvät viikonloput. Päässäni pyörivät vain mukavat ja selkeät ajatukset, kunnes. Oppitunnit alkavat, liikaa aikaa miettiä muita asioita. Historian tunnilla tuijotan vain Smarttia, opettajan saarnaus kylmästä sodasta menee toisesta korvasta sisään ja salaman nopeasti toisesta ulos. Mun päässä pyörii ihan muut asiat kun jotkut hemmetin sodat, joita on koko jakso jankattu. 

Mietin eilistä keskustelua, mietin niitä neuvoja ja totuuksia. Kelaan ja kelaan niitä lauseita päässäni, yritän muistaa kaiken. Tärkeämpää yritän sisäistää sen kaiken. "Raakoja" totuuksia sanotaan suoraan päin naamaa, yhtään kiertelemättä tai kaunistelematta. Tuo tapa ilmaista asiat sopii juuri mulle, ei epäselvyyksiä. Kirjoitan ylös niitä neuvoja, en halua unohtaa niitä. Tiedän että tulen tarvitsemaan niistä vielä jokaista. Ehkä kymmenen minuuttia kestävästä keskustelusta kaksi lausetta jäi eniten mieleen, ne kosketti. "Kyllä me saadaan siitä vielä toimiva polvi." ja "Autan sua koska en halua että koet tätä samaa kun mä!". Usein sitä tuntee itsensä yksinäiseksi näiden ajatusten kanssa. Yksinäiseltä vasta tuntuukin vesijuosta mummojen keskellä, ja kelata tätä kaikkee tapahtunutta päässään. Mutta noilla kahdella lauseella, niillä jaksaa taas niin pitkälle. Kyllä noilla tsempataan seuraavaan juttu tuokioon asti.

"Huhhu, ei oo enään todellista toi sun tuuri :(" niinpä. Ilmeisesti futisjumalilla on nyt jotain kalavelkoja maksamatta mulle, kun ei vaan ota onnistuakseen. Kaks viikkoa nyt käyty Eerikkilässä treenaamssa, treenaamassa liikaa... Ens viikolla max. kerta, luultavasti nolla. Ei se polvi vaan kestä nopeita käännöksiä tai pysähdyksiä yms. Joten taidetaan vaan pysyä siellä salilla... Alkaa välillä jo vähän tympimään tehdä samoja juttuja viikosta toiseen. Mutta ei voi mitään, onhan se hieno fiilis aina kun jaksaa tehdä isommilla painoilla! =D 

Viime aikoina esille on taas noussut tämä pakonomainen treenaaminen. Lähinnä voidaan puhua että ei viikossa päivät riitä mun treenaamisille. Kun yrittää viikossa pitää yhden lepo päivän ja käydä koulua, välillä loppuu vuorokaudesta tunnit kesken... Jolloin on pakko treenata kaks kertaa päivässä, välillä menee jopa kolme kertaa. Tunteina viikossa hipoo jo lähemmäksi kymmentä. Polven rasitus oireet ei jostain kumman syystä ole helpottaneet. Hienoa olla kylässä ja lattialla vaan istuskelen ja selän takaa kysytään, onks sun polvi kipee kun se on noin turvoksissa. No eiii. 


Pikku hiljaa olen tässä tajuamassa, että edessä olevat kolme ja puoli kuukautta eivät riitä. Ne ei taidakkaan riittää siihen että polvi olisi kunnossa. =( Koska homman nimi on se että pakko laittaa se nyt kuntoon, vaikka en pelaisu, jättäisin duunin kesken. Alkaisi tämä sama rumba kun pitää alkaa valmistautumaan Vierumäen haku testeihin. Kuitenkin liikunta-ala on tähtäimessä olisi ihan kiva jos olisi polvet millä saa sen koulun käytyä, saati sitten vielä tehdä töitäkin niillä jaloilla. Tässä kohtaa olisi järkevää alkaa etsiä toista ammattia. Pieni varasuunnitelma on korvan takana, bussikuskiksi! Vitsi luokanopettajan hommat voisi kuullostaa ihan mukavilta, tai sitten nuorisotyöntekijäkään ei kuullosta pahalta. Pääasia on ei mitään toimisto rottaa minusta, tai kaikilla menee vaan hermot! Täytyy saada olla ihmisten parissa!

Huomenna salille <3 Ensin tosin nukun pidempään kuin kuuteen... xD

Sartsa kuittaa

Maanantai aloittaa uuden treeniviikon

Aikasin heräämistä, koulussa istumista, ruisleipiä, treeniä ja treeniä. Niistä on mun maanantai tehty. Edellisenä iltana valmiiksi tehdyt eväät ja pakattu harjoituskassi odottavat lähtöä. Herätyskello pirahtaa helkutin ärsyttävästi 06.10. Aamu venyttelyiden jälkeen alkoi joka aamuinen vaatteiden etsiminen ympäri taloa... Siinä sitten normi aamutoimet, ja kohti bussipysäkkiä.

7.22 Ja missä on bussi??

Rakastan tätä ajoissa koulussa olemista...

 Siinä sitten ihana kouluviikko alkoi 8.15 lempparillani ruotsilla. Mikä viikon aloitus, sentään aineesta 9-!! Seuraavaksi vuorossa oli äidinkieltä. 11.00 alkoi päivän paras tunti, meinaan ruokatunti! =D Tällä kertaa koulun tarjoama juurestarhan possupata ei napannut, joten suuntasin Prismaan (Heselle). Vitsi vitsi, karjalanpiirakkaa, jogurttia ja banaania.  Ruuan jälkeen vuorossa oli sitten matikkaa... Mietin vain että mitä mä tulen tekemään näilläkin tiedoilla, mutta ilmeisesti jotain kun niitä kerran opetetaan. Ja koulupäivän päätti terveystieto, jossa tunnin piti fysioterapeutti joka kertoi niska kivuista yms. ja liikunnasta. Ja jostain muustakin, kai?

Itse tehty pastasalaatti (Y)

Koulun jälkeen "muuttokuorman" kanssa kohti Kutomoa. Ensin Intersporttiin seura-asuja sovittamaan, ja sitten nauttimaan päivän ns. ensimmäisestä kunnon ruoka ateriaa. Pastasalaattia ja kivennäisvettä, kyllä kiitos! Tosin kaikki muutkin saivat ainakin haistella meikäläisen valkosipulikastikkeen tuoksuja, ketä tykkää ja ketä ei.

Ensimmäiset kengät lenkitetty

 Maanantai salit on parin viikon ajan olleet sellaisia teen mitä just sillon huvittaa. Tällä kertaa aloitin 15min hölkkäilyllä, ja perään oikeen kunnon venyttelyt ja "hieromista" pilatesrullalla. Oikeesti 20 minuuttia tein tota! =D Sen jälkeen selkää, vatsoja ja punnerruksia eri tavoilla. Tuon jälkeen olin ihan valmis poistumaan, mutta lopulta sain itseäni niskasta kiinni ja tein käsille treenin.

Miten niin paljon kamaa mukana?

Toisiksi paras paikka Eerikkilässä! Heti ruokalan jälkeen ;)

Siinä sitten ruisleipä ja protskupirtelö naamaan ja lenkki kamat niskaan. Auton nokka kohti Eerikkilää, jossa ei todellakaan mukavin treeni ilma, vähän vateria tuli, mutta ei todellakaan valiteta! Kello 17.30 alkulämpö lenkillä ja siitä sitten kamojen vaihto ja kentälle tunniksi. Treenissä lähinnä pelattiin, ja sillain.

Meitsin iltasatu ja kylmää polveen (Y)

 Kahdeksan jälkeen sitten vihdoin kotona, aika pitkä päivä taas takana, mutta mitäs sitä ei tekisi kun tavoitteet korkealla urheilun suhteen. Kotona sitten odotti lämmitetty sauna, paras paikka venytellä! Ja tietenkin päivän ensimmäinen ja viimeinen lämmin ateria, sitä olikin jo odotettu vesi kielellä! Vielä harkka vaatteisen pesu, ja huomisten koulukirjojen kaivaminen esille. Läksyjen teko ei kuulu mun päivä rytmiin yleensä. Aamulla tehdään koulussa sen verran kun ehdin, reilussa puolessa tunnissa ehtii ihan mukavasti niitä tekemään, ja yleensä niitä tehdään muiden aineiden tunneilla. Ei ole kauheasti opettajat valittaneet vaikka historian tunnilla olisi bilsan kirja esillä, tai terveystiedon tunnilla lasketaan matikan tehtäviä. Ilmeisesti ne ovat huomanneet että parempi antaa mun tehdä niitä läksyjä niin olen ainakin hetken hiljaa! =D Meikäläinen on yleinen vitsin aihe meidän perheessä kun minä nukkumassa joskus jo yhdeksältä ja viimeistään kymmeneltä. No voi itte koittaa nousta aamulta kuuden pintaan ja treenata kolme tuntia, yhdellä lämpimällä ruualla. Siinä kyllä uni maittaa! Varsinkin kun joka päivä treenaa melkein sen pari tuntia, sitä paitsi nukkuminen on kivaa! =D Niin kuin mummi sanoisi; "kasvava nuori tarvitsee unta!"

Sartsa #10