"Viimeinen varoitus"

Kolme kuukautta on jo kulunut nilkan leikkauksesta! Jo vai vasta, pitäisi itsekkin välillä tajuta, että ehkä se on enemmän vasta yhdeksän viikkoa sitten kömmin pois Tyksistä, ja seitsemän viikkoa sitten sain luvan kävellä ilman keppejä! Kauhea kiire pystyä tekemään sitä ja tätä, palata normaaliin reeniarkeen. Edellis kerralla fyssari kysyi kaunko käytin keppejä. Totesin, että kipsin poiston jälkeen varmaan pari päivää sisällä ja neljä ulkona. Kuulemma jotkut tulevat vielä seitsemän viikonkin jälkeen keppeihin tukeutuen fyssariin. Totesin vain, että lääkäri anto luvan jättää pois kun ei enää tarvitse käyttää. No tämä nyt ehkä hieman kostautui näin jälkikäteen ajateltuna, koska vasta kolmen kuukauden jälkeen astun nilkalla tavallisesti. Kuulemma tämä kesti todella kauan pidempään kuin normaaleissa tilanteissa.

Kuitenkin ahkeralla nilkan jumppaamisella olen kuitenkin päässyt tähän tilanteeseen. Kehuja saan aina tunnollisesta reenaamisesta/käsittelemisestä, koska hermojen ja jänteiden hierominen ei ole mitään mukavaa puuhaa, mutta jokainen minuutti on kannattanut! Ollaan päästy tilanteeseen, jossa mikään ei ole enään kiellettyä! Juoksemisen saa vihdoin aloittaa luvan kanssa, jos ens kesänä jaksais kentällä vaikka juostakki! Hiihtäminen, kuntosali, pumppi, sisäpyöräily, vesijuoksu, uinti, luistelu ovat kaikki lajeja joissa ei tärähdystä tule eli erittäin suositeltavia. Pikku hiljaa lisäillään asteittain juoksua ja pallon kanssa tehtäviä reenejä. Puolityhjällä pallolla metrin päästä seinään sisäsyrjäsyöttä onnistuu jo parinkymmenen minuutin ajan. Nilkkapotkuun on siis hieman vielä matkaa!

"Nyt aletaan sit reenaa tosissaan" tarkoitti siis lähinnä nilkan suhteen kovenevia harjoitteita, eikä näin ylipäätänsä reenimäärien lisääntymistä, tosin siltä nyt ei voida välttyä. "Jäitä hattuun Sara! Mä tiedän kuinka tunnollinen oot reenaan muuten ja näiden harjotusten suhteen. Kyllä se nähtiin polven kanssa ja nyt tulos, on saakutin hyvä polvi tolla nivelellä ja liikeradalla! Kuitenkin, jos sä tuut kolmen viikon päästä tänne tulehtuneella nilkalla ni!" (En tiennyt kuinka murhaavan ilmeen kaveri edes osas tuottaa!) Tänäänkin todettu, ei se määrä vaan se mitä tekee!

Kipsin poiston jälkeen ja tänään

Otsikon lausahdus "viimeinen varoitus" kuuluikin fyssarilta sen jäkeen, kun hän sai kuulla etten ole käyttänyt nilkkatukea reenatessa moneen moneen viikkoon. Tässä kohtaa itsensä puolustelu on turhaa. "Ymmärrätkö sä, että jos tää nilkka nyt nyrjähtää uudelleen se on sit oikeesti hyvästit futikselle ja aikamonelle muullekkin urheilulajille?! Oot saanu jo aika monta keltasta korttia ja punasella lentää sit lopullisesti vaihtopenkille!" Tuon jälkeen meikäläinen meni suht hiljaseks vaikka läppä yleensä fyssarin kanssa lentää koko ajan ja joka asiasta. Tapa käsitellä ikäviä asioita. Vaninkoja voi sattua, mutta ehkä ei turhaan kannattais ottaa riskejä nilkan suhteen. Joudun siis ehkä jopa nöyrtymään ja kaivamaan sen tuen jostain esille. Ensin kyllä kokeilen kinessioteippejä, ennen kuin luovutan taistelun nilkkatueka vastaan!

Dreams reality

Unelmia, haaveita, saavutettavia tavoitteita. Työtä, työtä ja työtä. Työtä, jotta jonain päivänä tavoitteet saavutetaan ja unelmat käyvät toteen. Kaikilla on unelmia, se on totta. 

Mun tavoite on viimeiset pari vuotta ollut päästä opiskelmaan luokanopettajaksi, mieluiten Raumalle. Viime keväänä pääsin Joensuun soveltaviin asti, mutta se töppäsi sitten siihen. Ensi keväänä on pakko oikeesti lukea VAKAVA kunnolla, eikä puolivaloilla niinkun viime keväänä. Soveltavuuskokeisiin ei nyt hirveästi voi itse vaikuttaa, jokainen kun on sellainen kun on. Ei sinne esittämään kannata lähteä. 

Varasuunnitelmani on, jos yliopiston ovet eivät vieläkään aukea, on käydä koulunkäyntiohjaajan koulu loppuun ja sitä kautta päästä työelämään kiinni. Ja pois täältä susirajan takaa. 

Unelmani on jonain päivänä päästä/pystyä pelaamaan jalkapalloa korkeammalla tasolla. Viime talvena sain pientä maistiaista Härmästä ja naisten kakkosesta. Olis ollut mahkuja päästä joukkueeseen mukaan ja ilman muuta jossain vaiheessa auvauskokoonpanoon. Kuitenkin rahatilanne, ajomatka Hämeenlinnaan neljä tai viisi kertaa viikossa ja sekä tammikuussa futsalissa mennyt nilkka saivat minut jäämään kesäksi Sovon höntsäporukkaan. Harmittaa, muttei paljoa. Unelma elää yhä! Unelman lähemmäksi pääseminen vaatii ensi keväänä kouluun pääsemistä, koska sen avulla pääsisin muuttamaan isompaan kaupunkiin. 

 Tavoitteen avulla kohti unelmaa!

Jalkapallon pelaamiseen tällä hetkellä on vielä kohtuu pitkä matka. Perjantaina koskin palloon ekaa kertaa leikkauksen jälkeen eli seitsemään viikkoon. Hieman "kierrän" lääkärin puheita alkuvuodesta, mutta ei se nyt ainakaan pahemmaksi mennyt, joten no panic. Kymmenen minuuttia oli ekalla kerralla aivan tarpeeksi, tunsin vain kuinkan jalka vain väsyi ja nilkka alkoi turvota. Ehkä parin viikon päästä pystyy jo vartin syöttelee! Videon taustalla Nikolai Alhon biisi Standing Right Here on jotenkin niin osuva tähän paikkaan! Sanoitus kertoo kaiken!

Fyssarissa ei olla oikein päästy omasta mielestäni kunnolla asiaan (lue treenamaan), koska leikkausarpeen kiinnittynyt hermo on vienyt kaiken ajan. Sitä on nyt hierottu sieltä sun täältä ja koitetaan jos se nyt lähtis ilman puukkoja siitä irti. Jumissa oleva hermo, kun on vienyt tunnon jalkapöydän ulkosyrjästä heikkoa kosketustuntoa lukuunottamatta. Joulun ja uudenvuoden pyhien jälkeen, jos tilanne on ennallaa joudutaan jopa miettimään hermon irroittamista leikkaamalla. Tämä tieto on saanut meikäläisen hieromaan haavaa joka päivä entistä reippaammin! Myös nilkan jäykkyys varsinkin sivuttissuunnassa on jotain niin jäätävää, että fyssaria melkein jo huvittaa. Ei se vaan taivu!

Tänään oltiin parin kaverin kanssa pumpissa itse kukin piitkän tauon jälkeen! Tunnin loputtua oli aika voittajafiilis jälleen. Painoja vähensin muutamalla kilolla vain kyykyssä ja selässä, koska peloteltiin rankasta selkäbiisistä, mitä se todellisuudessa ei ollut. Hyvin ois pärjänny vanhoilla painoilla! Askelkyykky leikattu polvi edessä ja leikattu nilkka takana oli liike jonka alkulämmittelyssä sain tehty viisi kappaletta, joten suosiolla tein normi kyykkyjä. Siihen täytyy palata salilla rauhassa ajan kanssa, jotaa ensinnäkin tasapaino taas löytyisi oikealle jalalle takaisin. 

Pikku hiljaa askel kerrallaa päästään kohti mulle normaalia reenimäärää ja -ohjelmaa. Huomenna kutomolle ekaa kertaa pyöräilytunnille testaileen nilkan kestävyys! Salilla pääsee joka viikko lähemmäksi normaalia rytmiä. Joulun jälkeen suuntaamme kaveri porukalla Syötteelle viikoksi ja toivottavasti fyssarilta irtoo lupa ainakin hiihtämiselle. Luistelun ja laskettelulle ei varmaan vielä lämmitä sieltä suunnalta. Uuden vuoden jälkeen päästään varmasti jo juoksu hommiin takaisin.

Miksi sä teet tätä, jos et ees tykkää tästä?

Siinäpä vasta fiksu kysymys! Tämän kuulin viime perjantaina kun olin aloittelemassa 45min vesijuoksua ja ehkä siinä ääneen hieman kirosin sen tylsyyttä, olinhan jo sille viikolle tehnyt sitä kaksi tuntia. Tokaisin vain, että koska on vaan pakko. Kaveri tuskin ymmärsi miten niin vain on pakko. Kuntouttamisessa on montaa ei niin kiinnostavaa/epämiellyttävää juttua, joita on vain pakko tehdä jotta homma etenisi halutusti. Ei niin kiinnostavia juttuja ovat erityisesti vesijuoksu, venyttely ja pilatesrulla (yksi pahimpia vihollisiniani). Niitä on vain tehtävä päivästä toiseen, vaikka ei yhtään kiinnostaisi. Jotenkin pitää vain etsiä sellainen "moodi" et nää on nyt vaan tehtävä pois alta, että päästään etiäpäin ja kohti ehkä omasta mielestäni mukavampia juttuja. Joukkoon mahtuu myös oikeasti epämiellyttäviä juttuja. Vesijuoksun kohdalla se vain vituttaa tuijottaa samoja laattoja kerta toisensa jälkeen, vaihtelua tuovat uudet ohitettavat eläkeläiset altaassa. Tällä hetkellä yksi epämiellyttävimmistä asioista on varmasti leikkaushaavan hierominen. Tällä yritetään vähentää/muokata arpikudoksen muodostumista. Valmiiksi herkkä arpi ja siihen lisätty jumissa oleva hermo tekevät hommasta vähintäänkin mielenkiintoita. Tätäkin huvia pitää tehdä useamman kerran päivässä. No, mitäpä sitä ei tekisi paremman nilkan eteen!

Yleensä tää on ihan hauskaa hommaa!

Mutta miksi teen näitä juttuja? Koska on mukamas pakko. Kuten alakoulun kaverini isä aina tokaisi: "Tässä elämässä ei ole pakko kuin maksaa veroja ja kuolla!" Ei huono pointti! Mistä kukaan tietää menenkö mä sinne helmeen neljättä kertaa tällä viikolla, saati mistä kukaan tietää mitä mä siellä oikeasti teen? Ketä edes loppujen lopuksi kiinnostaa. Itseäni varten mä tätä teen. Tässä ollaan tilivelvollisia ainoastaan itselleen. Karu totuus.
Ei tässä olisi pakko tehdä mitään nilkan eteen, sen kun vaan jää sohvalle makaamaan. Voisi verrata siihen, että huomen aamulla et lähtisi töihin. Yksi kerta ei ehkä vielä ole paha, mutta teeppä se useamman kerran viikossa. No parin viikon jälkeen ei sun tarvii, edes miettiä sun työpaikkaa enään. Hetken on ehkä hauskaa olla "vapaa", mutta jossain vaiheessa tarvotsen uuden työpaikan. No, jokainen voi miettiä onko uuden työpaikan löytäminen ihan helppoa, kun edellisestä sait laiskuutesi takia potkut.

Sama juttu nilkan kanssa. Voin jättää tämän päivän treenin tekemättä, ei se haittaa. Viikon tekemättömyys alkaisi jo näkymään takapakkina esim. liikkuvuudessa. Kun sitten jaksaisin vaikka kuukauden päästä jatkaa juttua, olen mennyt useamman kuukauden takapakkia kaikessa. Ei ehkä kannata.
Tähän ajatukseen kun lisätään, että joku on oikeasti jo kertonut sulle mitä sun pitää tehdä jotta edistyt, niin miksi en sitten vain tekisi niitä? Itse mä niistä itselleni teen "pakkostatuksen" asioita, mutta se vain sopii mulle paremmin, koska silloin niistä on vaikeampi luistaa! Motivaationa toimii tieto, että jossain vaiheessa pääsen seuraavalle askeleelle. Tällä hetkellä se varmasti tietää sisäpyöräilytunteja kutomolla, jalkojen reenaamista salilla ja ehkä jopa joihinkin jumppiin pääsemistä! Salaa toivon jopa lupaa päästä hiihtämään, tosin tällä hetkellä sataa vettä vaakatasossa... Viikko mennään vielä pelkästään vesijuoksu, kävely ja kuntosali ilman jalkojen rasitusta luvilla, mutta ehkä lääkäri antaa ensi viikon tiistaina jo luvan jonkin muuhun!

Kuntouttamista ja esikuvia

Ne jotka ovat elämänsä aikana "päässeet" kuntouttamaan jotain kohtaa kropastansa tietävät kuinka yksinäistä puuhaa se loppujen lopuksi on. Taustalla toimivat lekuri, fyssari, valmentaja jne. Neuvoa saa kunhan avaa suunsa. Omalla kohdalla nilkan ja polvenkin kohdalla leikkaukset teki kolme eri huippukirurgia. Olen käynyt noin viidellä eri fyssarilla, mutta pari vuotta meni ennen kuin löytyi kaveri, joka vastasi täydellisesti tarpeitani. Mies joka vain yksinkertaisesti tietää mitä pitää tehdä tämän polven kanssa ja viikon päästä alotetaan kunnolla nilkan kanssa.

Pointti onkin tässä: vaikka mulla olisi maailman parhaat lääkäri ja fyssari ei ne perkele vaan voi tehä sitä duunia mun puolesta! Sit kun kuntoutetaan sitä ei voi tehdä puoli valoilla tai tietysti voi! Mäkin tein ekan polven leikkauksen jälkeen ja nyt samaista polvea koristaa kahdet tähystysarvet. Neljä vuotta myöhemmin olen tullut tulokseen, että olisin voinut selvitä yhdellä parilla arpia, jos sitä olisi silloin vielä 15-vuotiaana ymmärtänyt jotain käsitteestä intensiivinen kuntoutusjakso. Turha jossitella! Kuten Pauli Hanhiniemikin laulaa: Muutkin mokaa! Vuodessa olin ehkä kasvanut vaadittavat pari senttiä henkisesti ja saanut kuulla Rajalan keltaisten penkillä mm. mitä se kuntouttaminen niinkuin oikeasti on! Polvi leikattiin uudelleen 2013 syksyllä ja siitä puolitoista vuotta elettiin pelkkää polven kuntouttamista. Kaikki mitä tehtiin tähtäsi kyllä enemmän ja vähemmän siihen, että saataisiin polvi jolla elää loppu elämä. Ainakin sen jälkeen kun olin päässyt yli ajatuksesta: kuntoutetaan jotta sillä voin taas pelata fudista. Nyt voin sanoa, että ei se ihan päin methää ole mennyt kun kaksi kautta sen jälkee on pelattu! Polven kuntouttaminen ei tule koskaan loppumaan. "Kerran hajotetusta koskaan uutta tule." Tällä ajatuksella olen aloittanut nilkan kanssa. Eli kun oikein positiivisesti ajattelee kaikki edistyminen on jo lottovoitto kun vertaa aiempaan!
 Nilkan kanssa on nyt kolme reenipäivää takana ja sallittua on vesijuoksu, kevyt kuntopyöräily (ainakin melkein) ja kuntosali, jossa nilkka on jätettävä tyystin rauhaan. Homma ei ole uutta, mutta silti on välillä tunne, että mitäs tässä nyt oikein pitäisi tehdä. Tällä hetkellä tavoitteena on yhdellä jalalla seisominen sekä liikeratojen palautuminen. Molemmissa riittää vielä tekemistä ihan mukavasti.

On "hauskaa" lukea omia kirjoituksia kolmen vuoden takaa kun aloitin polven kanssa. Nopealla selauksella tajuan, kuinka vain elin ajatuksessa tehdään tää nyt alta pois jotta pääsen takas kentälle. Silloin kymmenen kautta putkeen pelanneena ajatus välikaudesta oli lähinnä maailmanloppu. Olen sisimmältäni henkeen ja vereen joukkueurheilija ja kaipaan joukkuekavereita ympärilleni. Silloin ajatus yksinäisestä puurtamisesta salilla ja helmessä ei kauheasti lämmittänyt mieltä. Nyt siihenkin on jo tottunut. Kaipaan joukkuetta edelleen ympärilleni, on vain niin hienoa tuntea kuuluvansa johonkin! Ketä nyt lainailee mut shampoita ja hoitoaineita suihkussa?? Unohtamatta vieraspelimatkoja, siinä on joukkue-urheilun kirsikka kakun päällä! Tai ainakin heti kakkosena saunailtojen jälkeen! Nykyään raahailen/pakotan kavereita salille, sillä yhdessä reenaaminen on paljon hauskempaa! Reenin tehokkuus verrattuna yksin tehtyyn on sitten asia erikseen. Molemmissa on puolensa. Välillä on paikallaan laittaa napit korville ja keskittyä vaan omaan tekemiseen lähes tyhjällä salilla ja sitten on taas hauskaan heittää vähän överiksi kaverin kanssa.


Esikuvia, idoleita ja legendoja. Tämän päivän kolmen vartin vesijuoksun tuotos. Kaikilla on idoleita ja esikuvia, milestäni niillä on eroja. Omasta mielestä legendoja ovat mm. urheilu-uransa jo lopettaneet Teemu Selänne, Jari Litmanen, Hanno Möttölä, Kalle Palander, David Beckham muutamia mainitakseni. Omia idoleita tietysti jalkapalloilijana Lionel Messi, Neymar Jr. Niklas Moisander, Teemu Pukki ja Joel Pohjanpalo. Esikuvia, keitä he ovat? Itse ajattelen esikuviksi "tavallisia" ihmisiä, ei heidän ole tarvinnut voittaa Stanley Cupia tai Mestareiden Liigaa. He tekevät itsestään esikuvia omalla tekemisellään ja elämänasenteellaan. Noin puolessa tunnissa olin selvittänyt mieleni sopukoista itselleni kolme ihmistä joita tietyllä tavoin ihailen ja arvosta.

Ensimmäinen tulee puskista, mutta kaksi vuotta vanhempi isovelipuoleni. Eikös kaikille pikkusiskoille isoveljet ole oman elämän supersankareita? Velipoika kun palasi siviiliin armeijan harmaista sieltä saapui kotiin ihan eri ihminen ja nyt tarkoitan todellakin hyvällä tavalla. Ihailen kuinka veli otti itseään niskasta kiinni ja nyt hänellä on vakituinentyö rakennusfirmassa ja suunnitelmissa siintää omakotitalo! Itselläni on vähän paineita saavuttaa yhtä hienoja saavutuksia seuraavan kahden vuoden aikana!

Toinen esikuvani, samalla hyvä ystäväni, loistava bussari, kaveri jolle voi aina soittaa oli sitten kyse sitten voitetusta pelistä tai pyynnöstä tulla hakemaan polilta. Välillä ihmettelen miten jokaiseen kysymykseen löytyy melkein aina ihan järkeväkin vastaus. Viimeisten viiden vuoden aikana olen huomannut kuinka tuntemattomasta ihmisestä voi tulla "luottokaverini", ehkä meissä on jotain muutakin samaa kuin hajotetut polvet. Olen alusta lähtien ihaillut/arvostanut vilpitöntä tapaasi auttaa ja neuvoa muita. Tunnut olevan aina valmiina kun jossain kaivataan apua, oli kyse puun kaadosta tai jonkun asian korjaamisesta ja jos ryhdyt siihen, se tehdään samantien ja kunnolla. Toivottavasti saan tartutettua itseeni edes hieman tätä piirrettä!

Kolmantena äidinisäni, ainut elossa oleva vaarini. Entinen palomies, mutta sielultaan hän on sitä kuolemaansa asti. Hän on ollut aina ahkera työntekijä ja muistankin hänen ollessaa Autokeitaalla töissä, kuinka koulutaksinkuski jaksoi kehua vaaria viikoittain hyvästä ja nopeasta palvelusta. Vaari sai ollessani alakoulussa aivoinfarktin ja tämä on jättänyt jäljet. Pääkoppa pelaa moiteettomasti, mutta liikkuminen vaikeutuu vuosi vuodelta. Toivuttuaan pahimmasta aikanaa ja päästyään sairaalasta, siitä lähtien kesäisin hän pyöräilee Jokioisilta Forssaan lähes päivittäin, käy kuntosalilla ja vesijumpassa. Jos hän olisi noin kymmenen vuotta sitten jäänyt vain sängyn pohjalle, tuskin hän tänä päivänä kävelisi omilla jaloilla juurikaan. Kovalla tahdolla ja periksiantamattomuudella vaari taistelee joka päivä omaa kroppaansa vastaan, koska toinen puoli halvaantui osittain silloin ja nyt lihakset tuntuvat heikkenevän kovasta harjoittelusta huolimatta. Tänään satuimme samaan aikaan vesihelmeen ja on hienoa huomata kuinka vedessä vaari on vanha itsensä, mutta altaasta poistuttaessa kävely on erittäin ontuvaa. Periksiantomattomuudellaan vaari lunastaa itselleen minun suurimman arvostukeni ja ihailuni!