En luopunut vain pallosta...

Viime öisen keskustelun aikana vasta tajusin, että mun elämä on aikalailla muuttunut. Olen oppinut arvostamaan ihan erilaisia asioita. Kun tämä ikuisuudelta tuntuva kuntoutus alkoi, jouduin luopumaan fudiksesta ja aika paljosta muustakin. Fudiksen mukana ei vain lähtenyt itse peli ja harrastus, samalla lähtivät joukkuekaverit, valmentajat ja treenaaminen. Joukkue: koostuu samanhenkisistä ihmisistä. Mulle joukkue on ollut se toinen perhe. Kauden aikana kun vietetään reilut 200h yhdessä, siinä tietyllä tavalla hitsaantuu yhteen. Mä olen ollut ja olen edelleen joukkuepelaaja. Mä kaipaan treenatessa niitä kavereita vierelle, ja oi kyllä, kaipaan myös niitä valmentajia kentän laidalle.

Joukkuelajeissa olet tietyllä tavalla tilivelvollinen kaikille muille. Jos et mene treeneihin, siitä on ilmoitettava valmentajalle, syyn kanssa. Jos et pääse peliin, on parempi olla hyvä selitys takataskussa. Nyt minulla tuppaa olemaan juuri tämä ongelma. En ole kenellekkään tilivelvollinen treenaamisestani. Jos en mene helmeen, ei sitä kukaan tiedä, ei sitä kukaan tenttaa mikset mennyt. Joten laiskuus iskee aina välillä. Varsinkin vesijuoksun ja vähän salinkin kanssa. Ja salin kanssa ei todellakaan saisi, se on kaiken kuntoutumisen perusta, ainaista reisilihaksen vahvistamista. Jostain pitäisi kaivaa uusi kipinä salille, mutta mistä?

Treenaamisen kannalta jouduin luopumaan viikkorytmistä. Ti, To ja Su oli aina reenit. Helppohan sen mukaan oli elää. Yritän suunnitella aina yhdeksän päivän reenit eteenpäin, juuri sen takia että kaikkea tulisi oikeassa määrin. Muuten polkisin pyörää seitsemänä päivänä ja kahtena olisin salilla. Mihin jäi kaikki muu? =D

Yläpuolella oleva kuva, jotenkin tuo sanoma kuvastaa juuri nyt mua. Viime viikon lauseeni puhelimessa: "en mä jaksa enään tätä" ja itken. Se kuvastaa juuri tätä.
Mua ottaa juuri nyt kaksi asiaa kaaliin.
1. Ainainen kipu. Välillä ei olenkaan, yleensä sellaista pientä, ja ne päivät kun se on pahinta vuorokauden ympäri...
2. Kuntoutumisajan pituus. Oikeastaan se kun et tiedä missä maali on! Onko enään tämä mutka ja sitten, vai tarvonko tätä vielä ens vuonnakin.

Onhan se mukava netistä lukea tekstejä joissa ihmiset kertovat kärsivänsä myös tästä chondromalaciasta, ja niiden oireet on hävinnyt! Olen iloinen puolestanne, mutta. Tai "treenasin pari kuukautta ahkerasti salilla (reisilihaksia) ja oireet ovat hävinneet. VOI *****! Kahdeksan viimeistä kuukautta salilla asuneena voin kertoa, että ei todellakaan ole hävinneet. Välillä kun miettii, oireet ei ole hävinneet. Sietokyky on vain kasvanut. No! Parempi sekin kuin ei mitään. Aina kun ei voi voittaa.

 Ja tämä kuva. Tämä silmissäni olen juossut ekat lenkit tähän kuntoutumisprojektiin. Kolme kertaa jo takana. Matkahan on huimat noin 3.5km ja siitäkin ehkä 2.5km oikeasti hölkätään. Olen jo tyytyväinen siihen, että joka kolmas päivä olen mennyt lenkille. Koska lenkkeily on kamalinta mitä tiedän, se ei ole se mun nollauskeino. Huono olo lähen lenkille, noup! Mä olen ennen lähtenyt potkimaan palloa. Juokseminen... Odotan sitä päivää kun oikeasti pystyn juoksemaan 10km! Juokseminen se sattuu. Se pistää perhanasti polveen.

Mutta jos tässä pelkää kipua, ei kannata aamulla nousta sängystä ollenkaan!

Sommartider hej hej, sommartider!

Täällä taas piitkästä aikaa! =D Päällinmäinen tunne: vihdoin on kesä ja loma! Valitettavasti en itselleni saanut haalittua ns. kunnon kesätyötä, mutta mukavaa vaihtelua olla kotona ilman kiirettä. Kesäkuu painetaan pikku Messien perässä pallokoulussa, heinä- ja elokuussa parikertaa viikossa urheilukoulussa ohjaajana. Tietysti siis luen hela sommar på svenska, tai sitten en. =D

Mennyt lukuvuosi hurahti jälleen kuin tuulen vire ohitse, ihankuin eilen olisin odottanut hermostuneesti lukion salissa oman nimeni kuulemista ja lukion aloittamista. Ihan kuin viime viikolla olisin astunut Kuuman älylataamoon aloittamaan koulu-urakkani. Aika menee äkkiä, niinhän sitä sanotaan. Pakko tosin paljastaa, kun 12 vuotta koulua takana (eskari mukaan lukien) ei ole kertaakaan aamulla tuntunut, että onko pakko mennä kouluun. Koulu on aina ollut meikäläiselle mukavaa ja mielekästä tekemistä. Ala-aste tuntui menevän seuraavalla lauseella: "Tytöt hyppi narua ja leikki heppaleikkejä ja pojat ja Sara pelas futista". Ja kohtalaisilla arvosanoilla sitä edelleenkin porskutetaan eteenpäin. Ensi lukukausi on sitten kuulemma sitä oikeaa koulunkäyntiä, abivuosi siis edessä siintää. Minähän en todellakaan panikoi tulevaa, enkä varsinkaan syyskuussa olevia ylppäreitä. Muut ne tuntuvat tekevän lukusuunnitelmia yms. minä nautin lomasta! Kyllä sitä sitten ehtiipi vielä myöhemminkin. =)

Yleisestikin elämä hymyilee! Eka ajotuntikin takana ja kaikki mummot edelleen hengissä! ;) Perjantaina sitten taas mummoja keilaamaan! Varma merkki mistä tietää, että meikäläisen polvi on jo parempaan päin; soitot ja viestit tietylle henkilölle ovat vähentyneet. Tämähän on hyvä ja tietysti huono, koska aina sitä tsemppiä ja neuvoja kaipaa vaikkei mikään paikka juuri sillä hetkellä olisi sanomassa itseään irti. Kannustuksesta kun ei vaan voi saada yliannostusta!



8kk takana ehkä aika hieman vetää edistymistä nippuun. Marraskuussa kun aloitin fysioterapian mieleenpainuvin ja kamalin lause oli varmasti; 75-vuotias papparainenkin kävelee vetreämmin kuin sinä. Noo edelleen kävely on kuulemma kamalan näköistä asiantuntijan silmään. Mikä itseäni eniten kannustaa eteenpäin, kun asioita ei enään mitata jalkapallo saavutuksina. Asiat mitataan kuntosali saavutuksina. Marraskuussa jalkaprässi leikatulla jalalla ilman painoakin oli mahdoton tehtävä. Tuntui olevan naapurin jalka meikäläisen kropassa kiinni. Tänään salilla 50kg 2x15 rampalla polvella. Ilmeisesti jotain on neiti Heikkilä kuitenkin tehnyt oikein! Täytyy taputtaa itseään olalle kun kukaan muu sitä ei ole nyt tekemässä. Juokseminen on edelleen se heikko kohta. Tosin suurin syy on laiskuus lähteä testaamaan polven kestämistä lenkille, osittain kuitenkin takaraivossa on pelko siitä ettei polovi kestä. Tämänkin saisi selville kun nostaisi perseensä ja raahaisi sen urhikselle! Ehkä sitten loppuviikosta jaksaa. =)

Kun minulle maaliskuun lopussa sanottiin, että kanttaisi alkaa pyöräileen. En olisi ikinä arvannut paljonko niitä tunteja ja kilometrejä tulisi kertymään reilussa parissa kuukaudessa. 442km näyttää mittarissa olevan nyt, ja kesä vasta alkoi! Pyöräily on loistava tapa liikkua, pitkät lenkit paikkoihin joissa ei ole pariin vuoteen käynyt. Yleensä hyvä sää, ja hyvät maisemat, kymmeniä kilometrejä aikaa miettiä asioita. Pohtia kaikenlaista tai sitten vaan kuunnella hyvää musaa ja antaa jalkojen rullata. Olisko joku voinut kertoa aikasemmin kuinka hauskaa on pyöräillä?!


Ainainen hermojen kirystys ja itsensä hillitsiminen, perhanan potkupallo. "Oliko pakko mennä rakastumaan luuseriin?" Edelleen pyritään pitämään bopot kurissa, ettei nyt kauhiasti potkittaisi sitä palloa sinne maaliin. Välillä tosin on pakko hieman testailla, jos se tänään ei sattuisi niin paljon kuin viime viikolla. Ihmettä saamme tosin vielä orotella jonkin aikaa... Kamalinta on edelleen nähdä öisin unta siitä kun pelaat, teet maalin ja voitat pelin. Aamulla herätessä fiilis ei todellakaan ole enään #voitollayöhön. Viimeiset kuukaudet nukkumaan ei ole menty ilman kylmäpussia ja jonkin sortin niveltököttiä. Aamulla yritetään kävellä sen minkä aamusta riippuen pystyy. Istumaan tosin pääsee ilman kipua ehkä tunnin jälkeen, puhumattakaan että sieltä penkistä pitäisi ylöspäästä, helvetin kipeet nivelet.

Kiitti terve moi. See you soon!