Mennyt lukuvuosi hurahti jälleen kuin tuulen vire ohitse, ihankuin eilen olisin odottanut hermostuneesti lukion salissa oman nimeni kuulemista ja lukion aloittamista. Ihan kuin viime viikolla olisin astunut Kuuman älylataamoon aloittamaan koulu-urakkani. Aika menee äkkiä, niinhän sitä sanotaan. Pakko tosin paljastaa, kun 12 vuotta koulua takana (eskari mukaan lukien) ei ole kertaakaan aamulla tuntunut, että onko pakko mennä kouluun. Koulu on aina ollut meikäläiselle mukavaa ja mielekästä tekemistä. Ala-aste tuntui menevän seuraavalla lauseella: "Tytöt hyppi narua ja leikki heppaleikkejä ja pojat ja Sara pelas futista". Ja kohtalaisilla arvosanoilla sitä edelleenkin porskutetaan eteenpäin. Ensi lukukausi on sitten kuulemma sitä oikeaa koulunkäyntiä, abivuosi siis edessä siintää. Minähän en todellakaan panikoi tulevaa, enkä varsinkaan syyskuussa olevia ylppäreitä. Muut ne tuntuvat tekevän lukusuunnitelmia yms. minä nautin lomasta! Kyllä sitä sitten ehtiipi vielä myöhemminkin. =)
Yleisestikin elämä hymyilee! Eka ajotuntikin takana ja kaikki mummot edelleen hengissä! ;) Perjantaina sitten taas mummoja keilaamaan! Varma merkki mistä tietää, että meikäläisen polvi on jo parempaan päin; soitot ja viestit tietylle henkilölle ovat vähentyneet. Tämähän on hyvä ja tietysti huono, koska aina sitä tsemppiä ja neuvoja kaipaa vaikkei mikään paikka juuri sillä hetkellä olisi sanomassa itseään irti. Kannustuksesta kun ei vaan voi saada yliannostusta!
8kk takana ehkä aika hieman vetää edistymistä nippuun. Marraskuussa kun aloitin fysioterapian mieleenpainuvin ja kamalin lause oli varmasti; 75-vuotias papparainenkin kävelee vetreämmin kuin sinä. Noo edelleen kävely on kuulemma kamalan näköistä asiantuntijan silmään. Mikä itseäni eniten kannustaa eteenpäin, kun asioita ei enään mitata jalkapallo saavutuksina. Asiat mitataan kuntosali saavutuksina. Marraskuussa jalkaprässi leikatulla jalalla ilman painoakin oli mahdoton tehtävä. Tuntui olevan naapurin jalka meikäläisen kropassa kiinni. Tänään salilla 50kg 2x15 rampalla polvella. Ilmeisesti jotain on neiti Heikkilä kuitenkin tehnyt oikein! Täytyy taputtaa itseään olalle kun kukaan muu sitä ei ole nyt tekemässä. Juokseminen on edelleen se heikko kohta. Tosin suurin syy on laiskuus lähteä testaamaan polven kestämistä lenkille, osittain kuitenkin takaraivossa on pelko siitä ettei polovi kestä. Tämänkin saisi selville kun nostaisi perseensä ja raahaisi sen urhikselle! Ehkä sitten loppuviikosta jaksaa. =) 
Kun minulle maaliskuun lopussa sanottiin, että kanttaisi alkaa pyöräileen. En olisi ikinä arvannut paljonko niitä tunteja ja kilometrejä tulisi kertymään reilussa parissa kuukaudessa. 442km näyttää mittarissa olevan nyt, ja kesä vasta alkoi! Pyöräily on loistava tapa liikkua, pitkät lenkit paikkoihin joissa ei ole pariin vuoteen käynyt. Yleensä hyvä sää, ja hyvät maisemat, kymmeniä kilometrejä aikaa miettiä asioita. Pohtia kaikenlaista tai sitten vaan kuunnella hyvää musaa ja antaa jalkojen rullata. Olisko joku voinut kertoa aikasemmin kuinka hauskaa on pyöräillä?! 
Ainainen hermojen kirystys ja itsensä hillitsiminen, perhanan potkupallo. "Oliko pakko mennä rakastumaan luuseriin?" Edelleen pyritään pitämään bopot kurissa, ettei nyt kauhiasti potkittaisi sitä palloa sinne maaliin. Välillä tosin on pakko hieman testailla, jos se tänään ei sattuisi niin paljon kuin viime viikolla. Ihmettä saamme tosin vielä orotella jonkin aikaa... Kamalinta on edelleen nähdä öisin unta siitä kun pelaat, teet maalin ja voitat pelin. Aamulla herätessä fiilis ei todellakaan ole enään #voitollayöhön. Viimeiset kuukaudet nukkumaan ei ole menty ilman kylmäpussia ja jonkin sortin niveltököttiä. Aamulla yritetään kävellä sen minkä aamusta riippuen pystyy. Istumaan tosin pääsee ilman kipua ehkä tunnin jälkeen, puhumattakaan että sieltä penkistä pitäisi ylöspäästä, helvetin kipeet nivelet.Kiitti terve moi. See you soon!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti