"Mikä tekee mut onnelliseksi?"

Poljen aamu seitsemältä kohti bussipysäkkiä ja ihailen juuri nousevaa aurinkoa. Pakko pysähtyä ja ottaa kuva. Olin aijoissa liikenteessä, puoli matkassa jo ja aikaa on jäljellä 20min. Tuntuu kuin pyörä polkisi itse eteenpäin. Päässäni soi Jujun Onnelliseksi biisi, sillä hetkellä tunsin itseni erittäin onnelliseksi, tiesin että tästä tulisi hyvä päivä. Olin pysäkillä 10 minuuttia ennen bussia, siinä sitten istuin ja kuuntelin musiikkia. Toivotin bussikuskille hyvää huomenta noustessani kyytiin, pois jäädessäni kiitin ja toivotin hyvät viikonloput. Päässäni pyörivät vain mukavat ja selkeät ajatukset, kunnes. Oppitunnit alkavat, liikaa aikaa miettiä muita asioita. Historian tunnilla tuijotan vain Smarttia, opettajan saarnaus kylmästä sodasta menee toisesta korvasta sisään ja salaman nopeasti toisesta ulos. Mun päässä pyörii ihan muut asiat kun jotkut hemmetin sodat, joita on koko jakso jankattu. 

Mietin eilistä keskustelua, mietin niitä neuvoja ja totuuksia. Kelaan ja kelaan niitä lauseita päässäni, yritän muistaa kaiken. Tärkeämpää yritän sisäistää sen kaiken. "Raakoja" totuuksia sanotaan suoraan päin naamaa, yhtään kiertelemättä tai kaunistelematta. Tuo tapa ilmaista asiat sopii juuri mulle, ei epäselvyyksiä. Kirjoitan ylös niitä neuvoja, en halua unohtaa niitä. Tiedän että tulen tarvitsemaan niistä vielä jokaista. Ehkä kymmenen minuuttia kestävästä keskustelusta kaksi lausetta jäi eniten mieleen, ne kosketti. "Kyllä me saadaan siitä vielä toimiva polvi." ja "Autan sua koska en halua että koet tätä samaa kun mä!". Usein sitä tuntee itsensä yksinäiseksi näiden ajatusten kanssa. Yksinäiseltä vasta tuntuukin vesijuosta mummojen keskellä, ja kelata tätä kaikkee tapahtunutta päässään. Mutta noilla kahdella lauseella, niillä jaksaa taas niin pitkälle. Kyllä noilla tsempataan seuraavaan juttu tuokioon asti.

"Huhhu, ei oo enään todellista toi sun tuuri :(" niinpä. Ilmeisesti futisjumalilla on nyt jotain kalavelkoja maksamatta mulle, kun ei vaan ota onnistuakseen. Kaks viikkoa nyt käyty Eerikkilässä treenaamssa, treenaamassa liikaa... Ens viikolla max. kerta, luultavasti nolla. Ei se polvi vaan kestä nopeita käännöksiä tai pysähdyksiä yms. Joten taidetaan vaan pysyä siellä salilla... Alkaa välillä jo vähän tympimään tehdä samoja juttuja viikosta toiseen. Mutta ei voi mitään, onhan se hieno fiilis aina kun jaksaa tehdä isommilla painoilla! =D 

Viime aikoina esille on taas noussut tämä pakonomainen treenaaminen. Lähinnä voidaan puhua että ei viikossa päivät riitä mun treenaamisille. Kun yrittää viikossa pitää yhden lepo päivän ja käydä koulua, välillä loppuu vuorokaudesta tunnit kesken... Jolloin on pakko treenata kaks kertaa päivässä, välillä menee jopa kolme kertaa. Tunteina viikossa hipoo jo lähemmäksi kymmentä. Polven rasitus oireet ei jostain kumman syystä ole helpottaneet. Hienoa olla kylässä ja lattialla vaan istuskelen ja selän takaa kysytään, onks sun polvi kipee kun se on noin turvoksissa. No eiii. 


Pikku hiljaa olen tässä tajuamassa, että edessä olevat kolme ja puoli kuukautta eivät riitä. Ne ei taidakkaan riittää siihen että polvi olisi kunnossa. =( Koska homman nimi on se että pakko laittaa se nyt kuntoon, vaikka en pelaisu, jättäisin duunin kesken. Alkaisi tämä sama rumba kun pitää alkaa valmistautumaan Vierumäen haku testeihin. Kuitenkin liikunta-ala on tähtäimessä olisi ihan kiva jos olisi polvet millä saa sen koulun käytyä, saati sitten vielä tehdä töitäkin niillä jaloilla. Tässä kohtaa olisi järkevää alkaa etsiä toista ammattia. Pieni varasuunnitelma on korvan takana, bussikuskiksi! Vitsi luokanopettajan hommat voisi kuullostaa ihan mukavilta, tai sitten nuorisotyöntekijäkään ei kuullosta pahalta. Pääasia on ei mitään toimisto rottaa minusta, tai kaikilla menee vaan hermot! Täytyy saada olla ihmisten parissa!

Huomenna salille <3 Ensin tosin nukun pidempään kuin kuuteen... xD

Sartsa kuittaa