"Ei ne nivelsiteet ainakaan oo menny!"

23.1 2016 Vuoden ja kauden eka kotiturnaus futsalissa. Lauantai päivä ja kaksi peliä tiedossa. Oltiin saatu hyvä nippu kasaan pelureita. Itse olin ollut viikon flunssassa, mutta toipunut juuri ja juuri pelikuntoiseksi. Ekasta pelistä voitto ja ennen seuraavaa peliä vajaa tunnin tauko. Eka peli oli kulkenut hyvin ja keskityin seuraavaan tapani mukaan omassa rauhassa napit korvilla. Porukoiden oli tarkoitus tulla katsomaan ensimmäistä kertaa futsalpeliäni.

Nilkka lauantaiehtoona

Peli alkoi surkeasti. Otettiin omista virheitä pari helppoa omaan maaliin. Puoliajan jälkeen päästiin paremmin peliin kiinni ja taidettiin nousta jopa tasoihin. Isä ja äitikin olivat löytäneet jossain vaiheessa pelipaikalle. Peliä oli jäljellä ehkä kolme minuuttia ja alla pitkä vaihto, mutta pelin pyöriessä puolustuspäässämme en päässyt millään vaihtoon. Näin vastustajan hukkaavan pallon kontrollin ja iskin kiinni. Sen jälkeen seuraava muistikuva on, että yritän nähdä äitiä katsomosta, mutta hän ei istu siellä enään. Seuraava muistikuva on valmentaja ja äiti vieressä ja jäätävä kipu nilkassa. Tajusin siinä kohtaa jo itse, että tämä peli jäi nyt ainakin kesken. Joku kantaa mut vaihtopenkille. Kaks jääpussia nilkan ympärille ja särkylääkettä naamaan. Olin kuulemma astunut vastustajan jalan päälle ja siinä nilkka napsahtanut. Pelin loputtua pahin kipu on hellittänyt ja päätän kävellä koppiin. No eihän sille jalalle voinut varata painoa ollenkaan ja isä sekä valmentaja toimivat taxinani koppiin.




Matkalla Forssan sairaalaan soitan matkalla henkiselle tuelleni ja kerron kuin kävi. Puhelusta en muista muuta kuin jälleen herran jonkun tyhmän letkautuksen jolle sitten nauran. "No ei se pahasti oo menny kun pystyt jo nauramaan nyyhkytyksen sijasta!" Näinhän me molemmat varmasti toivoimme. Polille mennessä äiti lähti mun autolla jo kotiin ja isä sai kerrankin tulla kanssani ensiapuun. Ensi töikseen se tietenkin istutti mut pyörätuoliin sairaalan ovella. Se tuntui olevan sen reissun suurin ongelmani. Lauantai ehtoona siellä mitään saatu selville. Liimaside nilkkaan, panadolia taskuun ja viimein sain kepit pyörätuolin tilalle. Seuraavana aamuna lekurille ja kuviin.

Sunnuntai aamu ja polilla muutama muukin sankari. Röntgenin kautta jonkulle arvauskeskuksen löytämälle lääkärin alulle. Yllättäen ei murtumia kuvissa, no sen tiesin kyllä ilman niitä kuviakin. Kuulemma pahempi revähdys vain. Äiti vielä kyseli nivelsiteiden kunnosta. "Ne eivät ole ainakaan vahingoittuneet. On tämä nilkka sen verran tukeva!" Lääkärin sanaa uskoimme ja pari päivää saikkua. Olin juuri perjantaina aloittanut Kojolla töissä ja tietenkin halusin mahdollisimman nopeasti töihin, joten lopulta olin maanantain kotona ja tiistaina sain itseni jotenkin töihin asti. Jonkun verran otettiin buranaa jotta töissä sai oltua jalkeilla.

Loppuviikosta olin jo vesihelmessä vesijuoksemassa ja salilla. Sunnuntaina oli jälleen reenit joihin tietysti menin. Muista kuinka ennen reenejä puhuttiim valkun kanssa ja näytin nilkkaa joka edelleen oli huomattavasti turvoksissa. "Sara, en tajua miten edes pystyt kävelemään tolla saati reenaamaan. No lopulta taisin seistä maalivahtina reenien ajan kun ei se nilkka ihan kestänytkään pallon potkimista. Jotain oli kuitenkin tehtävä koska seuraavana viikonloppuna olisi futsalkauden viimeinen turnaus. Seuraavalla viikolla huilasin yhdet reenit ja kävin toiset. Sunnuntaina viimeinen turnaus. Missään kohtaan kukaan oikeastaan kieltänyt menemästä (äitiä ei lasketa) ja itsekkään en ajatellut edes jääväni pois, koska kaikki luulimme kyseessä olevan vain pienestä nyrjähdyksestä. Ekaa kertaa nilkka teipattiin ja suurimmilta lisävahingoilta vältyttiin. Eihän sillä jalalla palloa pystynyt laukomaan, syöttämään juuri ja juuri. Onneks pohjapelaajana tarkoitus on lähinnä olla vastustajan tiellä ja blokata palloja eri kropanosilla, minkä nyt ehtii pallon tielle laittamaan. Lopulta sijoituimme ensikertalaisiksi sarjan kärkipäähän joka oli loistava suoritus!

Kevät alkoi lähestyä ja nurmikon tuoksun ainakin jo pystyi kuvittelemaan. Nilkka se jatkoi vain kiukuttelua. Pahin turvotus lähti, mutta epämiellyttävä löysyys ja kipuilu jäivät riesaksi. Enhän mää sitä mihkään lekurille uudestaan mennyt täyttämään pitkään aikaan. Huhtikuussa olin polvesta fyssarilla ja sitten pyysin häntä vilkaisemaan nilkkaa, kun ei meinaa millään parantua vaikka kolme kuukautta jo tapaturmasta. No siinä ei montaa minuuttia ehtinyt vanhentua; "siis ootko sä ihan oikeesti pelannu tällä futsalturnauksen ja sen jälkeen reenannu normaalisti?!?"
-Olen. Miten niin?
-No ei mikään ihme, että tää on kipee kun täällä on yksi nivelside ainkin poikki ja toinen varmaan revenny!
-Aijaa. No ei siinä sit mitään.
-Tästä eteenpäin reenatessa aina vahva tuki ja arjessa kevyempi 24/7.
-Jaa että mitä?!
Tässä kohtaa voin paljastaa, että tukea en pitänyt päivääkään. Nilkan teippausta jatkettiin futiksen parissa olessa.

Huhtikuun lopussa pelattiin eka fudispeli vuodelle 2016 ja voittohan sieltä napsahti! Reenasin ja pelasin normisti niinkuin tuolla nilkalla nyt pystyi. Kesäkuussa kotipelissä sattui jälleen vähän enemmän. Nilkka oli onneksi teipattu tähänkin peliin, tosin se peli ei ehtinyt edes alkaa. Kaveri antoi lämpässä keskityksen kulmalta ja päätin laittaa sen sisälle ilmasta sisäsyrjällä. Pallo varmaan menikin maaliin, mutta nilkka antoi niin paljon periksi, että hetken sai itseensä koota kasaan. Ekasta puoliajasta pelasin varmaan puolet ja sen jälkeen oli pakko luovuttaa kivulle ja konkata vaihtoon ja nauttia jääpussien seurasta loppu peli. Jälleen vierailin polilla jossa jälleen sama tarina. Nyrjähtänyt vain. Maanantaina alkoi jälleen uusi leiriviikko pikku-liesjärvellä ja sinne onnuin sitten nilkkatuen kanssa. Olipahan sellanen viikko sitten että huhhu. Päivät paino menemään muksujen kanssa ja iltaisin/öisin valvo särkyjen kanssa. Perjantai kun koitti ja pääsin istumaan Rajalan keltasen etupenkille mielessäni tuuletin erä voittoa. Raskas viikko takana ja kaksi päivää aikaa valmistautua seuraavaan leiriin. Nukahdin bussiin samantien kun liikkeelle päästiin. Samana iltana reissasin vielä Turkuun näyttämään nilkkaani vihdoin kaverille joka siitä jotain ymmärtää. Samat sävelet kuin fyssarilla, nivelside poikki ja nilkka yli löysä. Jatketaan teippaamista ja lihasten vahvistamista kesän yli ja katsotaan syksyllä tilanne. Pelata saa kunhan vannoin lähes valan pitäväni sen teipattuna. Pidin lupauksen loppuun asti!

Pelitauko osui itselleni sopivaan paikkaan. Tämä siis tarkoitti vajaata kolmea viikkoa saadaa nilkkaa vähän parempaan kuntoon syyskierroksen pelejä ajatellen. Olimme raivanneet tiemme ylempäänloppulohkoon joka tiesi astetta kovempia pelejä. Heinä- ja elokuu meni pyörräilessä, salilla ja futiksessa.  Kävin samalla kutomolla fyssarin kanssa reenaamassa nilkkaa. Tämä ei lopulta tuottanut haluamaani tulosta.

Elokuussa vieraspeli jossain Turun lähellä oli viimeinen naula laivaani kohti leikkauspöytää. Pallontavoittelutilanteessa nilkkani jää jumiin jonnekkin vastustajan jalkoihin ja kaatuessani vääntyy. "Onks sun posliinit ehjät?" No, oli ne suurinpiirtein. Nilkutin antamaan tilanteesta saamani vaparin, jonka jälkeen oli pakko painua vaihtoon. "Sanoinkin edelliselle että kattoo onnutko normaalia enemmän niin tiedän ottaa sut vaihtoon." Valmentajan sanojen jälkeen tajuan, että tosiaan. Olen ruvennut alitajuntaisesti ontumaan nilkkaa juostessani. Joudun pian takaisin kentälle seuraavan loukatessaan itseään. Loppu pelistä suoraan juostessani ilman palloa vasen polveni pettää mitään varoittamatta altani. Toisen jalan nilkan ontuminen kuormitti likaa vasenta jalkaa, jossa polvi ei kestänyt liika rasitusta. Kotimatkalla tiesin, että näin homma ei vain voi jatkua. Jälleen uutta aikaa lekuriin ja lähete magneettikuviin.

Syyskuussa kuvien oton jälkeen nilkka päätetään leikata yhteispäätöksessä lekurin kanssa. Jonkinsortin urheilijana yli löysän nilkan kanssa eläminen ei vain onnistu. Leikkausaika päätettiin syysloma viikolle. Siihen asti pelasin kauden loppuun. Pyöräilin uuden kilometri ennätyksen, vahvistin nilkan lihaksia salilla ja hyppynarua kuluttamalla sekä leikkausta edeltävänä päivänä paransin kesällä juostua kympin aikaani. Olin valmistautunut leikkaukseen fyysisesti omasta mielestäni todella hyvin. Jokainen juttu joka tehtiin ennen leikkausta pitäisi olla pois kuntoutuksesta.

Lokakuun 20. päivä astelin ehkä hieman vapisevin askelin ensimmäistä kertaa Tyksiin. Edellisen yön olin viettänyt Emmillä Turussa ja hän saattoi minut leikkausosastolle. Aamulla seitsemältä ei juuri edes jännittänyt tuleva päivä. Vasta kahdeksan aikaan matkalla leikkaussaliin jännitys saapui luokseni. Kaksi kertaa aiemmin leikkauspöydällä maanneena esivalmistelut leikkaukseen olivat kuitenkin melko tuttua. Paikka oli vain vaihtunut Neosta Tyksiin. Leikkaussalihenkilökunta olivat kaikki oikein mukavia, juttelivat muita asioita jotta jännitys vähenisi. Leikkaus tehtiin selkäydinpuudutuksessa niin kuin polvenkin kohdalla. Sain kuitenkin jonkun verran rauhottavia, sillä jännityksestä johtuen palelin ja tärisin. Suurimman osan leikkauksesta nukuin tyytyväisenä. Muutaman kerran heräilin vajaan parin tunnin leikkauksen aikana. Yhtä heräämistä tuskin unohdan ikinä! Herään ja kuulen porakoneen äänen, no sekin sai minut jo hieman huono vointiseksi, mutta leikkaavan ortopedin lause: "Onko meillä isompaa terää?" Sai viimeistään naamani vitivalkoiseksi. Anestesialääkäri ehdotti lisää nukuttavaalääkettä ja olin erittäin samalla kannalla hänen kanssaan. Seuraava muistikuva on matkalla heräämöön, jossa vietin vain puolisentuntia ja sen jälkeen palasin osastolle odottamaan ruokaa.

Osastolla aika yllättäen oli pitkää. Jännitystä odottavan aikaan toi hoitajien mielipide siitä, että jäisin osastolle yöksi vahvojen lääkkeiden takia. Sain kuitenkin lopulta lääkäriltä luvan mennä kotiin yöksi, joka osottautui kuintekin huonommaksi vaihtoehdoksi lopulta. Puoli kuuden aikaan sain luvan lähteä kotiin ja äiti tulikin minua noutamaan sairaalasta. Kotiin yhdenpysähdyksen taktiikalla subin kautta, sillä sairaalaruoka oli mitä oli. Kotona ilta meni hyvin ja myös alkuyöstä sain nukuttua ihan hyvin. Aamuyöllä heräsin kuitenkin särkyyn johon otin tyhjään vatsaan 800 buranan.(Resepteissähän mulla luki päivässä kolme kertaa 1 panacodi joka on kolmiolääke sekä kaksi 800 buranaa. En tajua ketä tuollaisia määriä pystyy syömään lääkkeitä. Itsellä meni pääkoppa jo sekasin yhdestä panacodista saatin jos niitä olisi syönyt buranan kanssa!) Seuraavan päivän pikkuveli nimellisesti ainakin toimitti omaishoitajan virkaa. Aamulla pääsin vessaan ja sieltä keittiöön, jonne lopulta meinasinkin pyörtyä. Puolisentuntia meni lattialla maaten ja lopulta isäkin oli töistä hälytetty kotio käymään. Murua rinnan alle ja loppu päivä sujui hyvin.

Kipsin piston jälkeen puolieroja

Kipsi ajaksi oli annettu kaksi viikkoa. Ensimmäiset päivät menivät lähinnä maaten, mutta pahimpien särkyjen hellittäessä en tietenkään malttanut pysyä aloillaan.  Maanantai-iltana oli vaihtanut Forssaan tuijottelemaan Mäkelöiden tapetteja. Tiistai päivän olin yksinäni muiden olessa töissä ja koulussa. No siinä sitten jalka tuntui hyvältä ja konkkeloitsin jonkun verran pystyssäkin. Tämä kostautui sitten kunnolla. Jalka oli ollut leikkauksesta lähtien ulkosyrjältä tunnoton ja varpaat aikas turvoksissa. Tiistaina alkuehtoosta jalkapöytään iski kamala paineen tunne ja ketara turposi entisestään. Harvemmin kivusta itken, mutta tässä kohtaa muutaman kyynel kyllä vierähti poskelle. Tilannehan päättyi lopulta lattialla makaamiseen nilkka sohvalla koholla ja yhteyttä lääkäriin. Syyksi epäiltiin ylhäällä konkkelointia, josta jalka turposi kunnolla ja hieman ahdasta kipsiä. Pahinta kipua ja turvotusta saatiin laskemaan varpaiden sekä jalkapöydän hieromisella. Itse olin tämänkin episodin itselleni aiheuttanut ja siitä kyllä otin opikseni. Oli nöyrryttävä ja pysyttävä sohvan perukoilla.
Kipsin sain lopulta pois jo puolen toista viikon jälkeen. Vierailu Tyksissä sai multa kymmenen pojoa! Homma toimi kerrankin! Haava oli suht hyvin ummessa ja kuntoutuminen sai alkaa. Keppejä käytin vielä pari päivää, jonka jälkeen ne vain heivasin pois ja konkeloittin sitten eteenpäin kahdella omalla jalalla.

22.1.2017

Kunnon kuntouttamista on nyt takana kaksi ja puolikuukautta. Tässä kohtaa on pakkoa sanoa, että niin vähän, kun miettii mitä kaikkea pystyn jo tekemään! Normi arjessa ei edes huomaa jalkojen eroa! Kaksi viikkoa olen nyt käynyt sählyssä ja futsalissa sekä lenkkeilyä pitäisi aloitella nyt kunnolla. On hiihdetty ja luisteltu, kutomolla pumpissa ja pyöräilyssä. Pallopelejä ei vielä pitkään aikaan pysty vetämään sata lasissa. Ekoilla kerroilla kevyt pallon syöttäminen oli jo niin kivuliasta, mutta nyt pystyy jo kovempaa futsalpalloakin syöttämään kovempaakin! Kaari ja nilkkapotkuihin on vielä matkaa. Ja tämä kaikki leikkauksesta kolme kuukautta myöhemmin!! Nykyään nilkka on sopivasti turvokissa 24/7 ja edelleen sivuttaissuunnassa järkyttävän jäykkä.



Pitäisi kyllä muistaa useamminkin että vasta kolme kuukautta on kulunut elämää "uudella nilkalla". Siitä koskaan uuden veroista tule, kuten ei polvestakaan. Asioita joiden kanssa on opittava elämään. Kuitenkin mikään tällä hetkellä ei estä tekemästä siitä niin hyvää kuin mahdollista, sen verran hyvät tukijoukot on mukana! Maltilla ja järjellä eteenpäin, kohti uusia pettymyksiä!