Ne jotka ovat elämänsä aikana "päässeet" kuntouttamaan jotain kohtaa kropastansa tietävät kuinka yksinäistä puuhaa se loppujen lopuksi on. Taustalla toimivat lekuri, fyssari, valmentaja jne. Neuvoa saa kunhan avaa suunsa. Omalla kohdalla nilkan ja polvenkin kohdalla leikkaukset teki kolme eri huippukirurgia. Olen käynyt noin viidellä eri fyssarilla, mutta pari vuotta meni ennen kuin löytyi kaveri, joka vastasi täydellisesti tarpeitani. Mies joka vain yksinkertaisesti tietää mitä pitää tehdä tämän polven kanssa ja viikon päästä alotetaan kunnolla nilkan kanssa.
Pointti onkin tässä: vaikka mulla olisi maailman parhaat lääkäri ja fyssari ei ne perkele vaan voi tehä sitä duunia mun puolesta! Sit kun kuntoutetaan sitä ei voi tehdä puoli valoilla tai tietysti voi! Mäkin tein ekan polven leikkauksen jälkeen ja nyt samaista polvea koristaa kahdet tähystysarvet. Neljä vuotta myöhemmin olen tullut tulokseen, että olisin voinut selvitä yhdellä parilla arpia, jos sitä olisi silloin vielä 15-vuotiaana ymmärtänyt jotain käsitteestä intensiivinen kuntoutusjakso. Turha jossitella! Kuten Pauli Hanhiniemikin laulaa: Muutkin mokaa! Vuodessa olin ehkä kasvanut vaadittavat pari senttiä henkisesti ja saanut kuulla Rajalan keltaisten penkillä mm. mitä se kuntouttaminen niinkuin oikeasti on! Polvi leikattiin uudelleen 2013 syksyllä ja siitä puolitoista vuotta elettiin pelkkää polven kuntouttamista. Kaikki mitä tehtiin tähtäsi kyllä enemmän ja vähemmän siihen, että saataisiin polvi jolla elää loppu elämä. Ainakin sen jälkeen kun olin päässyt yli ajatuksesta: kuntoutetaan jotta sillä voin taas pelata fudista. Nyt voin sanoa, että ei se ihan päin methää ole mennyt kun kaksi kautta sen jälkee on pelattu! Polven kuntouttaminen ei tule koskaan loppumaan. "Kerran hajotetusta koskaan uutta tule." Tällä ajatuksella olen aloittanut nilkan kanssa. Eli kun oikein positiivisesti ajattelee kaikki edistyminen on jo lottovoitto kun vertaa aiempaan!
Nilkan kanssa on nyt kolme reenipäivää takana ja sallittua on vesijuoksu, kevyt kuntopyöräily (ainakin melkein) ja kuntosali, jossa nilkka on jätettävä tyystin rauhaan. Homma ei ole uutta, mutta silti on välillä tunne, että mitäs tässä nyt oikein pitäisi tehdä. Tällä hetkellä tavoitteena on yhdellä jalalla seisominen sekä liikeratojen palautuminen. Molemmissa riittää vielä tekemistä ihan mukavasti.
On "hauskaa" lukea omia kirjoituksia kolmen vuoden takaa kun aloitin polven kanssa. Nopealla selauksella tajuan, kuinka vain elin ajatuksessa tehdään tää nyt alta pois jotta pääsen takas kentälle. Silloin kymmenen kautta putkeen pelanneena ajatus välikaudesta oli lähinnä maailmanloppu. Olen sisimmältäni henkeen ja vereen joukkueurheilija ja kaipaan joukkuekavereita ympärilleni. Silloin ajatus yksinäisestä puurtamisesta salilla ja helmessä ei kauheasti lämmittänyt mieltä. Nyt siihenkin on jo tottunut. Kaipaan joukkuetta edelleen ympärilleni, on vain niin hienoa tuntea kuuluvansa johonkin! Ketä nyt lainailee mut shampoita ja hoitoaineita suihkussa?? Unohtamatta vieraspelimatkoja, siinä on joukkue-urheilun kirsikka kakun päällä! Tai ainakin heti kakkosena saunailtojen jälkeen! Nykyään raahailen/pakotan kavereita salille, sillä yhdessä reenaaminen on paljon hauskempaa! Reenin tehokkuus verrattuna yksin tehtyyn on sitten asia erikseen. Molemmissa on puolensa. Välillä on paikallaan laittaa napit korville ja keskittyä vaan omaan tekemiseen lähes tyhjällä salilla ja sitten on taas hauskaan heittää vähän överiksi kaverin kanssa.
Esikuvia, idoleita ja legendoja. Tämän päivän kolmen vartin vesijuoksun tuotos. Kaikilla on idoleita ja esikuvia, milestäni niillä on eroja. Omasta mielestä legendoja ovat mm. urheilu-uransa jo lopettaneet Teemu Selänne, Jari Litmanen, Hanno Möttölä, Kalle Palander, David Beckham muutamia mainitakseni. Omia idoleita tietysti jalkapalloilijana Lionel Messi, Neymar Jr. Niklas Moisander, Teemu Pukki ja Joel Pohjanpalo. Esikuvia, keitä he ovat? Itse ajattelen esikuviksi "tavallisia" ihmisiä, ei heidän ole tarvinnut voittaa Stanley Cupia tai Mestareiden Liigaa. He tekevät itsestään esikuvia omalla tekemisellään ja elämänasenteellaan. Noin puolessa tunnissa olin selvittänyt mieleni sopukoista itselleni kolme ihmistä joita tietyllä tavoin ihailen ja arvosta.
Ensimmäinen tulee puskista, mutta kaksi vuotta vanhempi isovelipuoleni. Eikös kaikille pikkusiskoille isoveljet ole oman elämän supersankareita? Velipoika kun palasi siviiliin armeijan harmaista sieltä saapui kotiin ihan eri ihminen ja nyt tarkoitan todellakin hyvällä tavalla. Ihailen kuinka veli otti itseään niskasta kiinni ja nyt hänellä on vakituinentyö rakennusfirmassa ja suunnitelmissa siintää omakotitalo! Itselläni on vähän paineita saavuttaa yhtä hienoja saavutuksia seuraavan kahden vuoden aikana!
Toinen esikuvani, samalla hyvä ystäväni, loistava bussari, kaveri jolle voi aina soittaa oli sitten kyse sitten voitetusta pelistä tai pyynnöstä tulla hakemaan polilta. Välillä ihmettelen miten jokaiseen kysymykseen löytyy melkein aina ihan järkeväkin vastaus. Viimeisten viiden vuoden aikana olen huomannut kuinka tuntemattomasta ihmisestä voi tulla "luottokaverini", ehkä meissä on jotain muutakin samaa kuin hajotetut polvet. Olen alusta lähtien ihaillut/arvostanut vilpitöntä tapaasi auttaa ja neuvoa muita. Tunnut olevan aina valmiina kun jossain kaivataan apua, oli kyse puun kaadosta tai jonkun asian korjaamisesta ja jos ryhdyt siihen, se tehdään samantien ja kunnolla. Toivottavasti saan tartutettua itseeni edes hieman tätä piirrettä!
Kolmantena äidinisäni, ainut elossa oleva vaarini. Entinen palomies, mutta sielultaan hän on sitä kuolemaansa asti. Hän on ollut aina ahkera työntekijä ja muistankin hänen ollessaa Autokeitaalla töissä, kuinka koulutaksinkuski jaksoi kehua vaaria viikoittain hyvästä ja nopeasta palvelusta. Vaari sai ollessani alakoulussa aivoinfarktin ja tämä on jättänyt jäljet. Pääkoppa pelaa moiteettomasti, mutta liikkuminen vaikeutuu vuosi vuodelta. Toivuttuaan pahimmasta aikanaa ja päästyään sairaalasta, siitä lähtien kesäisin hän pyöräilee Jokioisilta Forssaan lähes päivittäin, käy kuntosalilla ja vesijumpassa. Jos hän olisi noin kymmenen vuotta sitten jäänyt vain sängyn pohjalle, tuskin hän tänä päivänä kävelisi omilla jaloilla juurikaan. Kovalla tahdolla ja periksiantamattomuudella vaari taistelee joka päivä omaa kroppaansa vastaan, koska toinen puoli halvaantui osittain silloin ja nyt lihakset tuntuvat heikkenevän kovasta harjoittelusta huolimatta. Tänään satuimme samaan aikaan vesihelmeen ja on hienoa huomata kuinka vedessä vaari on vanha itsensä, mutta altaasta poistuttaessa kävely on erittäin ontuvaa. Periksiantomattomuudellaan vaari lunastaa itselleen minun suurimman arvostukeni ja ihailuni!
Siinäpä vasta fiksu kysymys! Tämän kuulin viime perjantaina kun olin aloittelemassa 45min vesijuoksua ja ehkä siinä ääneen hieman kirosin sen tylsyyttä, olinhan jo sille viikolle tehnyt sitä kaksi tuntia. Tokaisin vain, että koska on vaan pakko. Kaveri tuskin ymmärsi miten niin vain on pakko. Kuntouttamisessa on montaa ei niin kiinnostavaa/epämiellyttävää juttua, joita on vain pakko tehdä jotta homma etenisi halutusti. Ei niin kiinnostavia juttuja ovat erityisesti vesijuoksu, venyttely ja pilatesrulla (yksi pahimpia vihollisiniani). Niitä on vain tehtävä päivästä toiseen, vaikka ei yhtään kiinnostaisi. Jotenkin pitää vain etsiä sellainen "moodi" et nää on nyt vaan tehtävä pois alta, että päästään etiäpäin ja kohti ehkä omasta mielestäni mukavampia juttuja. Joukkoon mahtuu myös oikeasti epämiellyttäviä juttuja. Vesijuoksun kohdalla se vain vituttaa tuijottaa samoja laattoja kerta toisensa jälkeen, vaihtelua tuovat uudet ohitettavat eläkeläiset altaassa. Tällä hetkellä yksi epämiellyttävimmistä asioista on varmasti leikkaushaavan hierominen. Tällä yritetään vähentää/muokata arpikudoksen muodostumista. Valmiiksi herkkä arpi ja siihen lisätty jumissa oleva hermo tekevät hommasta vähintäänkin mielenkiintoita. Tätäkin huvia pitää tehdä useamman kerran päivässä. No, mitäpä sitä ei tekisi paremman nilkan eteen!
