Loukkaantuneen painajainen

Viime viikko reenattu syrämmen pohjasta. 15h kevyt mättö, lisääkin olis voinut ellei tarvis koulussa kuluttaa penkkejä. Viikko oli loistava ja samalla aika kamala. Reenit meni melkein jopa loistavasti (itsekehu haiskoon =D), mutta viikko sitten iski uskon puute. En edes tiedä mistä se lähti. Keskiviikkona olin aamulla salilla ja illalla poikia koutsaamassa. Fiilis ei vaan ollut mikään loistava salilla, vähän maistu pakko pullalta. Illan fudis treenit meni loistavasti, se ilo minkä saan kun katson kun pojat onnistuu ja iloitsee futiksesta. Futiksesta.... Ai että mäkin haluun pelleillä pallon kanssa! Mä olen päättänyt että tämän kauden keskityn täysillä poikien koutsaamiseen. En mie siin hyvä ole, mutta on se vaan perhanan hauskaa hommaa! Paljon se ottaa, mutta paljon se myös antaa!

Torstaiaamu. Henkisesti pitkään aikaan yksi kauheimmista. Koko usko omaan itseen oli lähtenyt nukkumatin mukana. Nukkumatti joka tahallaan tuo tietyn väliajoin unihiekkaa, jolla näkee fudis unia. Pakko kääntää puukkoa haavassa? Silloin teki mieli vaan jäädä rypemään kotio itsesäälissä. Mutta ei, kohti koulua ja päivän treenejä. Aina kun tuntuu että en mää tätä saa tehtyä, en kertaakaan kuitenkaan ole hukannut motivaatiota. Torstaiksi oli kalenteriin merkattu pumppi, ja sinne kanssa menin. Miksi jättää jotain tekemättä, joka auttaa tulevaisuudessa? Kyllä mä treenaan vaikka en itseeni uskoisikaan. Treenaaminen on kuitenkin niin selkäytimessä. Torstaistakin selvittiin hengissä; pientä tsemppiä ja loistavasti mennyt treeni alle! Yksi syy saattoi olla jo pieni väsymys, koulussa sata hommaa tekemättä, reenattu oli jo 7h joka on normisti koko viikon treenimäärä. Sekä raastavan aikaiset aamut ja liian myöhäiset nukkumaanmeno ajat. Mä olen vaan ihminen joku tarvii vähintään kahdeksan tuntia unta kaaliin, että jotenkin edes jaksaisi olla hereillä tunneilla.

Viime viikon treenit kyllä huomaa juuri nyt erittäin hyvin. Maanantaina ne sitten iski, liian tutut rasituksen merkit. Tsiisus... No koulun liikkatunnit on pakko hoitaa alta pois. Tiistai ja eilinen vedettiin lonkkaa, melkein siis. Pesistä liikassa ti ja keskiviikko oli kyllä lepo jos ei lasketa fyssäriä ja vatsalihasten kiduttamista Sami Hedbeg Show:ssa. (Loistava keikka!! Suosittelen!!) Fysioterapia on loistavaa ja niin kamalaa. Parasta on kaikki treeni hommat kun tietää mitä pitää tehdä ja miten. Kamalinta on kuulla, että kuukaudessa ei juurikaan ole edistytty. Kuulla kymmenenen kerran kaikki hemmetin viat; loukkaantuminen -> condromalacia + kamala asentovika = kivut, turvotus, arkuus jne.
- Onko jotain mitä et pysty tekemään?
- Juokseminen, jos esim. spurtteja niin samantien viiltävä kipu polveen.
- Niin, no. Ei mikään ihme kun kattoo pelkästään sun kävelyä. Koko ajan suuri rasitus väärille lihaksille, ja nivelen osille jne...
"Hienoin" lause keskiviikkona; Käytät periaatteessa vääriä lihaksia.
Ahaa... Ja mites tämä on mahdollista?!? Nyt reenataan siis oikeiden lihasten aktivoimista, kyykkyjä ja yhdenjalankyykkyjä! (Y) Kyykyissähän ei saa tuntua mitään kipua, tai sitten ei saisi tehdä. Jep jep! =D Ja pohjallisetkin pitäisi saara. Muottia tehdessä lähinnä mua nauratti kun äijä vääntää mun jalkaa oikeaan asentoon. Ja sitten sanotaan että pidä se siinä, älä liikuta! Helpommin sanottu kun tehty! "Oikeassa asennossa" seisominenkin jo sattui polvessa, innolla odotan pohjallisia!