Aika lentää siivillä, niinhän sitä aina sanotaan. Vuosi sitten, mieti vuosi! Kuullosta niin tähtitieteelliseltä ajalta! 3.10.2013 meitsin polvi leikattiin toisen kerran ja siitä se kaikki alkoi. Toivoa
ei kauheesti annettu tavoitteellisen urheilun suhteen. Kun lekuri selitti jotain suunnitelmiaan ja mitä oli tehnyt, meikäläinen vaan tokaisi; "Mä haluun nukkua, selitä kun äiti tule hakemaan." No meikäläinen olisi halunnut lähteä jo puolen tunnin jälkeen kotio makoilemaan. Eivät suostuneet... Kumma juttu. Siinä sitten odottelin pääsyä kotio ja ajattelin nyt se on tehty, eikun takas kentälle.
Osa totuudesta valkeni kun lääkäri setä alkoi äidille selittämään mitä oli tehty ja mitä jatkossa. Oireiden syy vaikeampi condromalacia. Asiaan auttaa "puolen vuoden" ahkera reisilihasten vahvistaminen. Niinhän se väitti. Puoli vuotta annettiin ns. aikaa. Jos sitten ei helpota kannattaa lyöra hanskat tiskiin fudiksen suhteen ja katsellaan sitä tekoniveltä sitten kymmenen vuoden päästä.Tuolloin en todellakaan tajunnut mihin olin ryhtymässä. Sanat ahkera reisijumppa tarkoitti lähinnä sitä, että ei ole vakavaa. Eikun takas kentälle. Niin ajattelin ensimmäisen viikon kun köpöttelin kepeillä. Yksi sadas osaa totuudesta kaivertui kallooni kun fysioterapia alkoi. Kolme viikkoa leikkauksen jälkeen kävely oli edelleen karsean näköistä, siis asiantuntijan silmiin. Kuukauden jälkeen tarkastuksessa lääkäriltä samat ohjeet ja ihmetystä kuinka tuo polvi on edelleen noin turvoksissa.
Lokakuu meni itseään keräillessä kasaan lähinnä fyysisesti. Henkinen puoli oli tikissä. Marraskuussa alkoi kuntoutus kunnolla. Kuukauteen mahui 22h duunia, kaikki oikeastaan salilla ähertämistä. Pahinta ikävää palloon lievensin valmentamalla pariakin junnujoukkuetta. Joulukuun 7. päivänä olivat ensimmäiset oman joukkueen treenit. Kamala mutta ihana tunti. Jätin kaikki urheilukamat kotiin tahallani. Olin luvannut, että en treenaa. En treenannut, en edes koskenut palloon. Mutta näin kavereita ja valmentajaa ja koin sitä joukkuefiilistä. Antoi lisää motivaatiota kuntoutukseen. Joulukuussa duunia tuli 27h. Uskaltauduin ensimmäistä kertaa flowridiin. Ja kotona tein pitkiä kävelylenkkejä koiran iloksi. Tässä vaiheessa se sali kärpänen taisi puraista kunnolla.Uusi vuosi ja uudet kujeet. Joukkue siirtyi Eerikkilään Adidas - halliin. Edelleen olin mukana joka treeneissä. Lähinnä pomputtelin nurkassa ja pikku hiljaa aloin uskaltaa syöttää palloa parin metrin matkan seinään. Missään vaiheessa kevät kaudella en ollut missään pelillisessä harjoituksessa. Kevyet syöttäkolmiot taisin varovaisesti rundailla mukana.
Helmikuussa aloin vasta tajuamaan tilanteeni. Siihen asti elin kuplassa: Teen tätä kevään niin pelaan kun eka sarjamatsi koittaa. No sitä peliä ei koittanut kenellekkään meidän joukkueessa. Mutta ajatus oli se. Treenaaminen maistui, vähän liikaakin. Helmikuussa tuli ensimmäinen suurempi "isku". legendaariselle halolle olisi ollut käyttöä ja erityisesti terveelle järjelle. Ensimmäinen takapakki neljän kuukauden treenin jälkeen. Polvi ilmoitti, että nyt riitti. Tulehdus ja mukavan ärhäkkä sellainen. Samalla kroppa oli jumissa, kun ei venyttely maistunut. Joka askel teki kipeää ja motivaatio oli hukassa. Joulukuussa olin jo vähän kokenut miltä tuntuu kun ei suksi luista. Ensimmäinen henkinen kolaus koettiin silloin, ja tuolloin se tuntui lähinnä maailman lopulta. Helmikuussa uutta uskoa haettiin helmestä. Muut painoivat Rukalla mäkiä alas samaan aikaan meikäläinen opetteli vesijuoksua. Reilua, eikö.
Maaliskuussa koetteli fyysisesti mutta vielä enemmän henkistä puolta. Tammi- ja helmikuun 78h tuntia treeniä alkoivat jälleen tuntumaan, tällä kertaa oikein kunnolla. Pikkuhiljaa oppii aina lukemaan kropasta millon pitäisi himmata, tosin harvemmin himmaan. No treenasin ja treenasin vaikka kivut alkoivat olemaan aika kovat. Polvi oli turvoksissa ihan sama mitä tein tai olinko tekemättä. Leposäryt tulivat mukaan jälleen pitkästä aikaa. Lopulta polvi oli iltaisin kuin jalkapallo, punainen ja tuli kuuma. Aluksi kuumotusta oli iltaisin ja kylmäämällä sain asian hoideltua. Muutamassa päivässä polvi oli vuorokauden ympäri kuuma, sen tunsi jopa farkkujen läpi. Kaikki jalkoihin kohdistuva pistettiin viikoksi jäihin ja lekuriin. Turusta tuliaisksi tuli lähinnä ymmärtäviä katseita. "Tämä on osa sairautta, hyvät ajat menee vuoristorataa. Asian kanssa on vain opittava elämään." Huomattu on... Koko kuukausi meni plörinäksi kun mitä tahansa tein aina tuli tuplana takapakkia. Vesihelmen laatat tuli erittäin tutuiksi mulle ja parille tosi ystävälle jotka raahasin mukanani kun vähän tylsää duunia yksin. Samalla voi juoruilla sitten kaikenlaiset asiat läpi ja polvi kiittää.
Huhtikuun puolessa välissä pääsin palaamaan salille takaisin normaaliin treeniohjelmaan. Vaihdoin fyssaria ja nyt voin sanoa, että mua ja mun polvea ymmärretään 110%. Huhtikuussa joku avasi suunsa ja ehdotti pyöräilyä. No kaikkea on kokeiltava ja jäin hieman koukkuun. Olin 15km kannalla kun vähintään seliteltiin jostain 25-30km lenkeistä. No lopulta sitten poljin ja poljin sen 33km ja ylpeänä viestiä kaverille; tein sen, mieti sitä! Pikku hiljaa 40km ei tuntunut missään, 50km meni nopeasti. Kesäkuussa vetäsin "vahingossa" ekan yli 100km lenkin. Nyt mittäri näyttää 970km, vielä ehtii saada tonnin rikki!
Toukokuussa linnut visersi ja nurmi alkoi vihertää. Ikävä palloa kohtaan kasvoi. Aloin treenata yksin pallon kanssa. Kaiken sai aloittaa jälleen alusta. Piti opetella kaikki potkut uudella tavalla, tunnustella ja totutella. Vieläkään en pysty mitään kaaria tai nilkkapotkuja vetelemään. Kesän mittaan treenailen enemmän ja vähemmän viheriöllä. Pari kertaa kävin junnujoukkueessa "oikeissa" treeneissä testailemassa, ihan ok menestyksellä. Kesä meni treenatessa kaikenlaista; fudis, pesis, sali, juoksu, pyöräily, uinti jne. Kesäkuussa aloitin lenkkeilyn ekaa kertaa säännöllisen epäsäännöllisesti. Ekat kerrat oli tuskaa lähinnä surkean kunnon takia. Ei sillä että se nyt mitenkään parempi olisi kolme kuukautta myöhemmin. En ole lenkkeilijä tyyppiä, se ei ole mikään pakko päästä lenkille meininki. Valitettavasti.
Koulun alkaessa vetäsin jälleen polveni tulehdukseen suurten rasitusten takia. Pari viikkoa taas keräilin itseäni kasaan ja eikun takaisin. Loppujen lopuksi koulun alkaminen ei mun tahtia hidastanut, välillä jopa lisäsi kun mukaan tuli liikuntatunnit, joissa mä vedän täysillä. Miksi menisin vähän seisoskelemaan kun olen sinne asti 8 aamulla raahautunut. Syyskuu vedeltiin samoilla ruutineilla reeniä ja reeniä."Pika" kelaus vuodestani. Ihme jos joku tässä kohtaa vielä lukee tätä tarinaani jolla ei ole alkua eikä loppua. Usein mietin miten muutuin vuoden aikana? En tiedä. Tuliko musta vahvempi henkisesti? Tukeudunko liikaa muiden ohjeisiin ja ajatuksiin? Sainko oikeasti mitään aikaiseksi?
Opin edes vähän lukemaan kroppaani. Osaan jo aavistaa milloin pitäisi alkaa himmata, etten jälleen vedä tulehdukseen saakka. Loppujen lopuksi löydän aina itseni tulehtuneen polveni kanssa ja mietin, ei tälläkään kertaa napannut, ehkä ensi kerralla. Kasvoin henkisesti tässä ajassa. Nyt kun mopo karkaa käsistä, kyllähän se vituttaa kun ei ole oppinut. Mutta mietin päivän pari asiaa ja jatkan taas entistä vahvenpana.
Monet itkun on itketty millon pyörälenkillä kivun takia, puhelimessa luottamuspulasta omaan itseen ja varsinkin epäreiluudesta, miksi aina minä. Milloin peiton alla kaipuuta pelaamiseen. Olen kironnut koko fudiksen ja kuntoutuksen aika monta kertaa, paiskonut salikenkiä ja nappiksia. Potkinut palloja metsään koska en halua nähdä edes niitä. Vältellyt helmeen ja hölkkälenkille menoa milloin milläkin verukkeella. Luistanut venyttelystä muka ajanpuutteen takia. Ekat takaiskut oli pahimpia. En tajunnut kuinka paljon tää vaatii henkistä kanttia. Paljon voin kertoa. Järjellä on hoidettava joka treeni alusta loppuun, jos sooloilee sen kyllä tuntee nahoissaan. Vuodessa en saavuttanut oikeastaan mitään. En päässyt kentälle, en saanut polvea kuntoon sama kuntoutus jatkuu edelleen. Ottaako päähän? Ottaa ja niin perkeleesti!
"Kaikesta on löydettävä jotain positiivista. Vaikka se tuntuu vaikealta se on pakko, ei tästä muuten selvitä!" On tässäkin asiassa jotain positiivista.Vai onko? Opin että urheilla voi monella muullakin tavalla kuin pelaamalla fudista. Olen aina ollut joka lajin osaaja, joten on ollut aikas mukaavakin kun on ollut aikaa pelailla kaikenlaisia pelejä. Opin aivan uuden tavan treenata, aivan uudella päämäärällä. Välillä se on vähän vaatinut ponnistelua kun ei ole niitä joukkuetreenejä eli suomeksi ketään ei kiinnosta meneekö salille vai ei. Jos ei mene se on vain itseltä pois. Opin itsehillintää (jota tosin saa parantaa aika hurjasti edelleen) kun en pelannut tai treenannut fudista. Kyllä se oli hemmetin raastavaa katsella laidalla kun muut treenas, ja itse hyvä kun pystyi juoksemaan...
Nyt annan kaikkeni kuntoutukselle. Mietin sitä joka päivä, suunnittelen treenejä. Miten saavutan jotain. Kaikki tekeminen tähtää tavoitteeseen; saada kivuton polvi. Annan tälle 110%. Välillä se on huono asia, kun pitäisi antaa polvelle palautua rasittavista treeneistä. Olen liian tunnollinen ja tästä on kyllä saanut kärsiä nahoissaan. Tulehdukset ovat johtuneet suuresta osasta tästä, ei malta pysyä poissa treenaamasta. Ja osaksi kun ei ajattele järjellä. Nykyään polvella voi kävellä ja juostakin 5km lenkkejä, palloa voi potkiskella maltilla. Voin jopa luistella ilman suurempia kipuja! <3 Autoa ajaessa linksuu ja lonksuu lumpio, mutta muuten se on vähentynyt! Viikkoa ei ole jollon ei olisi särkenyt. Päivät ovat vähissä kun en olisi sitä kylmännyt. Eli nyt mennee ihan hyvin mutta menkööt! Matka jatkuu...
Vuosi meni ja uusia tulee. Niin se menee. Aika kuluu ja asiat muuttuu. Vuoden päästä toivon ja haluan, että olen saavuttanut jotain mutakin kun uuden enkan jalkaprässissä. Jotain josta vain olla oikeasti ylpeä! Futis ei lähde ikinä elämästäni, unelma pelaamisesta ei varmaan häviä koskaan! Eikä kuulukaan, unelmista pitää todellakin pitää kiinni! It is my dream!
Kiitos äiti, isä, mummi, Emmi, Tepi, Jyrki. Ilman teitä olisin varmaan edelleen peiton alla itkemässä maailman epäreiluutta! Kiitos! Tiedätte mitä meinaan!
