En luopunut vain pallosta...

Viime öisen keskustelun aikana vasta tajusin, että mun elämä on aikalailla muuttunut. Olen oppinut arvostamaan ihan erilaisia asioita. Kun tämä ikuisuudelta tuntuva kuntoutus alkoi, jouduin luopumaan fudiksesta ja aika paljosta muustakin. Fudiksen mukana ei vain lähtenyt itse peli ja harrastus, samalla lähtivät joukkuekaverit, valmentajat ja treenaaminen. Joukkue: koostuu samanhenkisistä ihmisistä. Mulle joukkue on ollut se toinen perhe. Kauden aikana kun vietetään reilut 200h yhdessä, siinä tietyllä tavalla hitsaantuu yhteen. Mä olen ollut ja olen edelleen joukkuepelaaja. Mä kaipaan treenatessa niitä kavereita vierelle, ja oi kyllä, kaipaan myös niitä valmentajia kentän laidalle.

Joukkuelajeissa olet tietyllä tavalla tilivelvollinen kaikille muille. Jos et mene treeneihin, siitä on ilmoitettava valmentajalle, syyn kanssa. Jos et pääse peliin, on parempi olla hyvä selitys takataskussa. Nyt minulla tuppaa olemaan juuri tämä ongelma. En ole kenellekkään tilivelvollinen treenaamisestani. Jos en mene helmeen, ei sitä kukaan tiedä, ei sitä kukaan tenttaa mikset mennyt. Joten laiskuus iskee aina välillä. Varsinkin vesijuoksun ja vähän salinkin kanssa. Ja salin kanssa ei todellakaan saisi, se on kaiken kuntoutumisen perusta, ainaista reisilihaksen vahvistamista. Jostain pitäisi kaivaa uusi kipinä salille, mutta mistä?

Treenaamisen kannalta jouduin luopumaan viikkorytmistä. Ti, To ja Su oli aina reenit. Helppohan sen mukaan oli elää. Yritän suunnitella aina yhdeksän päivän reenit eteenpäin, juuri sen takia että kaikkea tulisi oikeassa määrin. Muuten polkisin pyörää seitsemänä päivänä ja kahtena olisin salilla. Mihin jäi kaikki muu? =D

Yläpuolella oleva kuva, jotenkin tuo sanoma kuvastaa juuri nyt mua. Viime viikon lauseeni puhelimessa: "en mä jaksa enään tätä" ja itken. Se kuvastaa juuri tätä.
Mua ottaa juuri nyt kaksi asiaa kaaliin.
1. Ainainen kipu. Välillä ei olenkaan, yleensä sellaista pientä, ja ne päivät kun se on pahinta vuorokauden ympäri...
2. Kuntoutumisajan pituus. Oikeastaan se kun et tiedä missä maali on! Onko enään tämä mutka ja sitten, vai tarvonko tätä vielä ens vuonnakin.

Onhan se mukava netistä lukea tekstejä joissa ihmiset kertovat kärsivänsä myös tästä chondromalaciasta, ja niiden oireet on hävinnyt! Olen iloinen puolestanne, mutta. Tai "treenasin pari kuukautta ahkerasti salilla (reisilihaksia) ja oireet ovat hävinneet. VOI *****! Kahdeksan viimeistä kuukautta salilla asuneena voin kertoa, että ei todellakaan ole hävinneet. Välillä kun miettii, oireet ei ole hävinneet. Sietokyky on vain kasvanut. No! Parempi sekin kuin ei mitään. Aina kun ei voi voittaa.

 Ja tämä kuva. Tämä silmissäni olen juossut ekat lenkit tähän kuntoutumisprojektiin. Kolme kertaa jo takana. Matkahan on huimat noin 3.5km ja siitäkin ehkä 2.5km oikeasti hölkätään. Olen jo tyytyväinen siihen, että joka kolmas päivä olen mennyt lenkille. Koska lenkkeily on kamalinta mitä tiedän, se ei ole se mun nollauskeino. Huono olo lähen lenkille, noup! Mä olen ennen lähtenyt potkimaan palloa. Juokseminen... Odotan sitä päivää kun oikeasti pystyn juoksemaan 10km! Juokseminen se sattuu. Se pistää perhanasti polveen.

Mutta jos tässä pelkää kipua, ei kannata aamulla nousta sängystä ollenkaan!