Mitä jos tää olikin tässä...

Puhun aina päivästä joka koittaa kesän alussa. Päivä jona pelaan ensimmäisen pelin leikkauksen ja piitkän kuntoutuksen jälkeen. Ei voida oikeastaan puhua vain päivästä. Tai voi, mutta luulen että päätös tehdään vasta parin kolmen pelin jälkeen. Päätös/kohtalo: Pystyn pelamaan lajia koko sydämestäni. Tai se että polvi ei sitä kestä. Kestäminen, mitä se on. Raja on vedettävä jälleen johonkin. Kivuton se ei tule olemaan, se nyt on melko selvää. Mutta se, kuinka paljon kipua haluaa ja kannattaa sietää on se mihin asia ratkeaa. Pari viime kautta huulta purreena voin kertoa että toisella puoliajalla en juurikaan enään nauttinut pelistä. Koska jokainen metri tuotti kipua. Sitä en halua enään uudestaa. Treenien jälkeen seuraava päivä useasti meni "palautuessa" reeneistä. Peleistä saattoi mennä kolmekin päivää, kunnes hölkkäily onnistui jälleen.

Pahimpaan on aina varauduttava, joten pohdinta nyt miltä se saattaa tuntua. Mietitään aurinkoista kesä päivää, vasta leikattu nurmi tuoksuu. Mutta polvi ei kestä pelaamista, ajatellaan näin. Isku vasten kasvoja, se on luja. Se tulee olemaan järkyttävän luja. Pettymys, varmasti suurin tunne ja fiilis mikä tulee. Pettymys että et saanut sitä polvea kondikseen. Pettymys että se olit juuri sinä ketä teloi polvensa syksyllä 2011. Viha, suuri ja periksiantamaton tunne tila. Hetken ajan tulen varmasti vihaamaan koko jalkapallo. En halua kuulla enkä varsinkaan nähdä sitä. Tiedän että pallo ja nappikset saavat kokea kovia. Tulen olemaan helvetin huonolla päällä seuraavat pari viikkoa. Tulen vetäytymään yksin jonnekkin ja miettimään, ja purkamaan vihaani. Tulen rätkimään sitä palloa koko sydämmeni pohjasta, koska viha ja pettymys on niin suurta.

Kaverit ja ystävät tulevat kokemaan kovia. Varsinkin lähimmät ihmiset tulevat kokemaan sen huonon olotilani läheltä. He haluavat varmasti auttaa ja lohduttaa, sanoa että elämä jatkuu vielä. Mutta muhun tuo ei auta. Ainakaan heti. Ehkä viikon päästä olen valmis, puhumaan asiasta. Ja tiedän tasan tarkaan ketä ihmistä siihen eniten tarvitsen. Tarvitsen ihmisen joka on konenut saman tunteen, henkilö joka on mua auttanut ylä- ja alamäissä. Siihen tajuamiseen, että elämä jatkuu vaikka ei pysty pelaamaan. Asia tulee viemään aikaa, se vie sitä kauan.

Monen mielestä tämä on liioittelua. Se voi olla, mutta tuskin. Pahin asia miksi urheilija joutuu lopettamaan uransa on loukkaantuminen. Mun kohdalla ei voida puhu urasta sen oikeassa merkitykessä. Koska mä olen vain tavallinen pallonpotkija, jolla sattuu olemaan suuri palo pelaamista kohtaan. Mutta voin kuvitella että samalta se tuntuu lopettaa, oli sitten millä tahansa tasolla.

Monesti olen kysynyt entisiltä pelaajilta, mistä sen tietää kun pitää lopettaa. Oli vastaaja sitten koripalloilija jalkapalloilija tai jääkiekkoilija, ihan sama pelasiko hän omaksi iloksi, vai oliko hän murtautumassa maajoukkue rinkiin. Vastaus on aina sama. "Sä tiedät sen kyllä sisinmässäs" Ei sitten yhtään ympäripyöreenpää vastausta voisi antaa... Tää itsensä tutkiskelu kun ei oikein ole mun juttu! No toivotaan että sen tiedän, jos se tarvitsee tietää.

Entä sitten kun pahin on selätetty jo aika käy pitkäksi. "Etsi laji, jossa polvi on kivuton. Sellanen josta nautit myös." Helpommin sanottu kuin tehty! Urheilu tulee aina olemaan osa minua, mutta mikä se asia on mihin rakastuisin yhtä paljon kuin futikseen, onko se kuntosali, joku jumppa vai jotain ihan muuta? En tiedä, en todellakaan tiedä.

Pohtiessani näitä asioita ja kirjoittaessani tätä tekstiä, nousivat kyllä tunteet pintaan. YouTubesta alkoi samalla soimaan tsemppibiisit, biisit joita kuuntelen, kun tarvitsen voimia jatkaa. Mitä enemmän ja enemmän mielessäni näin pätkiä tulevasta ja kuvittelen niitä tunteita, sitä enemmän alkoi kyynel valua silmäkulmasta. Näen itseni tyhjällä nurmi kentällä, nappikset tuttuun tapaan pois jaloista heti pelin jälkeen. Muut ovat jo mennee pukkareihin. Minä vain istun kentällä. Katson katsomoon jos sielä sattuisi olemaan joku, jolle pahaa oloa voisi purkaa. Kävelen kentältä ontuen, näytän maani myyneeltä... Enenpää ei ole tarvis jatkaa tätä tarinaa.

Toivon että näitä asioita ja tunteita mun ei tarvitse kokea kolmen kuukauden päästä. Jumalauta mää taistelen vielä itseni kuntoon! Don´t ever give up! Jos tämä ei onnistu, kaikkeni olen asian eteen ainakin sitten tehnyt. Se on varma! Tämän hetken tilanne, vaikea sanoa. Joka futis treenin jälkeen, tuntuu että tää oli sitten tässä. Mutta sitten on olo että joo se oli kipeä, mutta olisi se voinut pahemmaltakin tuntua. Annetaan seuraavien kuukausien näyttää...