Positiivisuudella läpi vaikka harmaan kiven!

On hieno tunne tajuta 4kk murehtimisen jälkeen, että eihän tämä mitään auta. Murhe ja huoli siitä milloin jälleen pystyn pelaamaan fudista, on turha. Ei asian vatvominen tätä hommaa ainakaan helpota! Kaikki energia joka on hukattu murehtimiseen, kanavoidaan lyhentämättömänä suoraan kuntoutukseen!

Viime aikoina multa on kysytty, ja lähinnä ihmetelty miten vaan jaksan olla positiivinen ja tsempata itseäni. Ja varsinkin muutaman päivän aikana on ihmetelty kivun sietoa. Tai miten siihen suhtautuu tai jotain xD

Kyllä välillä itsekin ihmettelen miten selviä ja varsinkin suhtaudun  näihin polven kipuihin. Kipu, helkutin tuttu käsite. Aina tuppaa joku paikka olemaan kipeä. Urheilija ei tervettä päivää nää! Voin väittää että jotenkin kipuun tottuu. Sitä oppii sietämään enemmän, ennen kuin siihen edes kiinnittää huomiota. Nykyään polven särkeminen on asia, mitä mun pitää vain kestää loppu elämäni ajan. Ja tällä asenteella olen siihen suhtautunutkin. Joten tieto että kipu on "normaalia" ei kauheasti hetkauta mua suuntaan tai toiseen. Tällä tarkoitan lähinnä että yleensä sitä ihminen alkaa miettimään syytä, miksi jokin paikka on kipeä. Niin tiedän yleensä ainakin syyn polven kipuun, jos en tiedä. Sitä sitten pohditaan viisaamman henkilön kanssa. Ja sitten tullaan tähän ikuisuus kysymykseen, milloin sitä buranaa/yms. kuuluu sitten ottaa. Mikä on se raja milloin lääkettä kannattaa ottaa. Itse olen lyhyen elämäni aikana sen verran vetänyt napaani noita särkylääkkeitä jo, että ihan suosiolla kestän kipua. Yleensä oma rajana häilyy kävelemisen ja ontumisen välillä. Pienellä ja vähän isommallakin ontumisella pärjää oikein mainiosti, vaikka vähän huulta purren. Tästä saan kyllä yleensä kuulla varsinkin jalkapallo piireissä, kun meikä saapuu treeneihin/peleihin normaalisti kävelle. Alkaa pieni kettuilu, että "Kattos, osaat sää suorassakin kävellä!" Tämä on ihan mukavaa! xD Varsinkin pelien jälkeen jos meitsi ei kävele polvi pakattuna kylmään ontuen, on kaksi vaihtoehtoa. En ole ollut kentällä tai en ole antanut kaikkeani!

Positiivisuus, hieno sana. Tässä olen huomannut, että helpommalla pääsee kun on positiivinen ja ei juurikaan stressaa. Ihmiset jotka mua vähän enemmän tuntee, voivat mielestäni yhtyä tähän, jos sanon että meitsi tuppaa elämään hetkessä. Varsinkin koulussa joku stressaaminen koeviikolla, joo ei jaksa. Tähän mulla on ihan oma juttu, kun ei kiinnosta lukea. Olisiko yksi 8/9 parantanut mun elämää? Tuskin. Joten ei 6/7 sitä pilaa! Tällä mennään, ja todistuksessa näkyy ja perästä kuuluu! =D Elämä on niin lyhyt että ei sitä kannata murehtimalla ja stressaamalla pilata! Tämä ei tarkota etten olisi vastuuntuntoinen. Mulle annetaan ja voi antaa vastuuta, ja harteillani sen kannan.

Itsensä tsemppaamien. Pakko se on ite tsempata jos kukaan muu ei sitä tee! Vitsi, mulla on edelleen ihania ystäviä, jotka hoitaa tota puolta! <3 Tarpeeksi en tule ikinä heitä siitä kiittämään!!

 Mutta itsensä tsemppaaminen ja itseensä luottaminen, ovat jokseenkin samoja asioita, kai? Mun itseluottamus polven kuntoutumisen suhteen on noussut kun vuoren seinä! Meinaan ylöspäin sitä seinää! =) Nyt alkaa jo uskaltaa käyttään omiakin ideoita salilla, enkä niin kaavoihin kangistunut! =D Tai yleensä se kyllä menee niin että, tulee joku idea kun näkee miten joku toinen salilla treenaa, ja alan miettiä, sopisko toi mullekin. Sitten kysytään mielipide viksummilta, ja sitten uskallan kokeilemaan. Mutta edistystä tämäkin!

Salilla suurin kompastus kivi on, kun ei oikeasti tiedä miten ne liikkeet tehään oikein ja silleen ettei polvi kärsi. Ehkä sitä olisi yläasteella kannattanut kuunnella ohjeita, eikä vaan pakoilla opettajan katsetta! Ja jälleen tyhmästä päästä kärsii koko kroppa! =D Edelleen ajatus vaiheessa on treeni suunnitelmat saille ja lenkkeilyyn kohti kautta 2014. Mutta kyllä ne tässä viikonlopun aikana selkeytyy! Toivottavasti tulee paperillekin jotain.

Anteeksi ärsyttävä ulkomuoto, mutta noi kuvat ei tykkää musta...

=D Netin syövereistä! Fotball is number one!