Motivaatio treenata, se ei tunnu (onneksi) loppuvan ollenkaan. Vielä neljä kuukautta takaperin inhosin käydä salilla ilman ohjausta. Futiskurssin omatoimiset aamu puntit... Että mä niin inhosin niitä, syy yksinkertainen. En osannut tehdä sielä mitään. Yritin vilkuilla muilta kurssikavereilta mallia, mutta ei se oikein iskenyt. Osin vaan halunnut olla nurmella treenaamassa.
Mä oon pohtinut tätä aika paljon viime aikoina, mistä mun motivaatio tulee? Voiko syy olla vain halu pelata jalkapalloa, epäilen. Totta kai se on suuri osa halua tehdä tätä duunia, koska yksinkertaisesti vain rakasta jalkapalloa niin paljon. Muiden esimerkki, se antaa motivaatiota ja uskoa omaan tekemiseen. Kun näkee itse että muutkin ovat pystyneet samanlaisen duuniin. Motivoise itseäkin tekemään saman homman.
Esimerkin merkitys, taas häivytään aiheesta mutta... =D Tätä ei moni tiedä, mutta suurin esimerkki on vaarini. Äijä sai viisi vuotta sitten aivoinfarktin ja hänen vasenpuoli kropasta halvaantui. Pikkuhiljaa tunto palautui ja kuntoutuminen alkoi. Hän taisteli itsensä takaisin. Vuosi infarktin jälkeen, hän pyöräili suurin piirtein joka päivä (kesäisin) noin 20km matkan lähi kaupunkiin, torille muita pappoja tapaamaan. (y) Asiahan on aivan eri kuin minulla, mutta pääpointti luultavasti tuli esille?
Liikunta ja urheilu ovat elämäntapa, se on joka päiväistä elämää. Ei siihen sen ihmeellisempää tsemppiä sinänsä tarvitse, että raahautuu reenaamaan. Vaan se miten reenaa ja miten, se aina välillä tarvii potkua persuksille. Maltti on valttia, ja maltti on mun pahin vihollinen! =D
Nyt reenamisessa pientä taukoa... Kiitos pahentunut flunssa. Ei kannata uskoa äitiä ja olla menemättä salille, nyt sitten saa kärsiä antibiottiien kanssa! (y) Sekä torstaina kipeytynyt polvi... Johan tässä taas kuukausi mentiin iloisesti eteenpäin... No onneksi nää nyt voi potea samaan aikaan kuntoon! Ja polvikin taisi tulla kipeäksikin vain liian innokkaan treenaamisen seurauksena, joten eikun rauhallisemmin taas vähän aikaa!
Vielä vähän eri asiaa: Mulla on tottakai syvällä takaraivossa pahin pelko; urheilu uran loppuminen. Asia nousi jälleen esille perjantaina. Kun tapasin kaverin (bussari, yllätys yllätys! xD) erittäin pitkän tauon jälkeen.Siinä kuulumisia vaihdellessa, tuli lopulta kysymys:
-Mites polvi, joko on puukkoa näytetty?
-Joo on. Ja ei kuntoon tuu...
-Se oli urheilu ura sitten tässä vai?
-En tiedä vielä. Mutta viimiseen asti yritetään!
-Onks tässä nyt taas mitään järkeä? Sartsa, lahjattomat reenaa! Miettisit nyt vielä, ihan oikeesti.
Sitä on nyt sitten mietitty. Moni tässä olisi jo heittänyt pyyhkeet kehään ja monta viikkoa sitten, mutta ei tässä nytten ilman yrittämistä periksi anneta. Jos se maksaa pari polvi leikkausta lisää ja tekonivelen. Sitten maksaa. Alan pitsinnyplääjäksi tai bussariksi! Pieni mahdollisuus on onnistua, joten!
Sartsa kuittaa ja kiittää! What is life without friends? I don't know. Probably not life at all!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti