Miten sieltä pohajalta noustaan?

VAROITUS PIIITKÄ POSTAUS! Nostan hattua jos joku tämän lukee ja uskaltaa jotain vielä kommentoida! =) Sana on vapaa!

Miksi mä olen ollut pohjalla viime aikana, siksi koska mun polvi leikattiin ja ennuste jalkapallon peluusta oli epäselvä ja on edelleen. Siihen päälle vielä pelko siitä onko joukkuetta ensi kaudella. Nyt suurin osa teistä on, että mitä sä itket siitä, että olin pohjalla sen takia etten saisi elään pelata. No niin, okei, maailmassa on pahempiakin asioita, on ihmisiä jotka ovat halvaantuneita tai heiltä puuttuu jokin raaja yms. Tiedän, mutta mieti asiaa tai henkilöä jota rakastan tässä maailmassa eniten. Mieti sitä, ja mieti että nyt että hän on metrin päässä mutta et saa koskea/puhua tai mitään hänen kanssaa. Sinulta KIELLETÄÄN hänet. Niin jalkapallo on minulle se "hän" jota rakastat eniten tässä maailmassa. Niin kauan kun olen pelannut, olen antanut kaiken futikselle. Olen itkenyt kun on pitänyt jättää jotkut harkat väliin, esim. jonkun synttäreiden takia. Tai en ole saanut kyytiä, olen itkenyt, olen pyytänyt anteeksi valmentajilta, etten saanut kyytiä. Ehkä mikä kuvaa pelin merkitystä mulle, on että oli peli ja samaan aikaan olisi pitänyt olla Tampereella serkun nimenanto juhlassa. No minä olin kentällä. Sain tästä pienet viha kyllä päälleni, mutta. Silloin se tuntui okelata valinnalta.  Rakastan sitä peliä.

Kun lääkeri sanoi: "Tälle ei nyt voi tehdä mitään, tämä on ennustamaton "sairaus". Hyvät ja huonot ajat menevät ylä- ja alamäkeä. Todennäköistä on että sinulle tulee nivelrikko, milloin. 5 vuotta tai 10 tai 20. Sitä ei tiedä kukaan. Kovalla duunilla lihasten kanssa voit auttaa polven kestävyyttä. Ja mitä jalkapalloon tulee, ei se sitä suoranaisesti pahenna mutta...." Esin ajattelin että saan PELATA! Kunnes tajusin että mitä jos se edesauttaa nivelrikkoa? Mitä jos se ei kestä? Mitä jos...?

Aloitin fysioterapian, ensimmäiset kolme viikkoa meni loistavasti, huomasin jo pientä edistystä. Ja ajattelin mennä flowrideen ja salille samana päivänä. (Jalkapalloa reenatessa olen tottunut kahteen kovaankin reeniin päivässä.) Ei olisi pitänyt. Viikon ajan kävelykin teki tuskaa. Sitten olin pohjalla. Olin takonut päähäni, että tämä oli tässä, en pelaa enään ikinä. En pysty tekemään sitä mitä rakastan. Ei ole joukkuettakaan, kaikki on pihalla. Polvi särki aamusta iltaa, öisin heräsin särkyyn, ja itkin. Mietin öisin, miksi minä aina? Toine polven leikkaus vuoden sisään. Ei 16 - vuotiaan kuulu leikauttaa polvea TOISTA kertaa. Koulu ei oikein sujunut, mitin vain että en pelaa enään. Olin varmasti poissaoleva koulussa. Laahustin vain luokast toiseen, juuri mitään ajattelematta. Istuin ja mietin. Haaveammattikin tuntui olevan mennyttä. Miten voisin olla liikunnanopettaja paskalla polvella? En mitenkään...
 
Tilannetta ei auttanut, ehkä pakkomielteinenkin reenaaminen. Menin salille joka päivä vaikka polvi oli hajalla. Toistin itselleni, "pakko mennä, että se tulee kuntoon. Pakko koska fyssari sanoi." Jotain sarjaakin tehdessä jos lapussa lukee 20, se kans tehtiin, ihan sama miltä polvi tuntui. Ei niin kovin hyvä yhdistelmä... Nyt en syytä tästä ketään muuta kuin itseäni! Mutta fyssarini oli ehkä hieman lepsu asian suhteen. Koska hän oikeastaan kannusti testaamaan ne omat rajat. No meikäläisen luenteen tuntien, hehhe.

Ehkä se mistä se noseminen pohjalta alkoi, oli kun facebookissa olin päivittänyt: Eilinen tupla treenipäivä... Not a good idea! Ei se polvi olekaan niin kunnossa kun luulin. Saa taas buranaa popsia... Voi *ittu sanon minä...Tähän eräs "ystävä" (en ole oikein varma kaveri vai ystävä, jotain siltä väliltä siis.) komentoi:
Hei!Nyt voi taas katsoo neiti peiliin!!!
Malttia ny. Tavoitteet maltillisemmaks ja realistisiks.
PS:Katellaan kevväällä!
Niin sieltä se tuli, järki. Mulle on pakko asiat sanoa suoraan ja ehkä "rumastikkin" että tajuan. Kyseinen ystävä oli koko viime talven yrittänyt takoa päähän, että polvi on pakko laittaa kuntoo, ennen kuin uusi kausi alkaa. Kausi alkoi, ja niin myös kivut. Hän yritti ja yritti, takoa järkeä minuun. Vaikka tiesin että hän oli paskonut polven minun ikäisenä, ja tiesin seuraukset hänellä. Ei auttanut, en halunnut myöntää asiaa. Pelasin ja reenasin talven, kevään, kesän ja syksyn. Koko kausi meni  puolitehoilla läpi. 
       
Ystävät on aina tärkeitä, tärkeimpiä he ovat kun on vaikeeta. Sen tajusin tuolloin. Paras ystäväni neiti E tsemppasi ja kannusti, että tästäkin selvitään ja kyllä se pelaaminen onnistuu. Hän on ikäiseni joten se on erilaista tsemppiä, kuin äsköiseltä ystävältä joka on jo elämää kokenut vajaa nelikymppinen. Kummankaan asemaa väheksymättä, he ovat ihmiset jotka nostivat minut ylös. <3 Mietin usein, mitä jos minulla ei olisi ollut heitä, miltä minusta nyt tuntuisi? Ehkä en halua mietti asiaa sen enenpää. 
        
 E tsemppasi ja tsemppaa edelleen omalla tavallaan, hänelle voi kertoa kaiken. Ja hän ymmärtää ja sillain. Kaikki tietävät millaista on puhua parhaan kaverin kanssa, siihen ei oikeastaan edes tarvitse sanoja. 
       
Entä tämä toinen ystävä. Jotenkin vaikea selittää. Mulla on tunne että hän välittää, ja pystyy jotenkin astumaan mun kenkiin. Jotenkin se tsemppi on erilaista. Isoin asia siinä on se usko. Mielestäni hän uskoo, että pystyn tähän. Usko että selätän ne alamäet ja nousen ylämäet, ja jaksan tehdä duunia tarpeeksi kauan ja oikella tavalla. Mua ei kauheasti tsempata kotoa tässä polvi projektissa, joten kun joku aikuinen uskoo suhun. Alan itsekkin uskomaan pikku hiljaa, että hei! Ehkä tää toimii oikeastikkin. Ja hänen "viisaat" tsemppit ja sanomiset jotka tarkoittavat vain hyvää ovat ehkä se kulmakivi tähän kaikkeen. (Muiden luettuna, ne ei siltä näytä, kun sanotaan pölvästiksi yms. Mutta muhun se tepsii parhaiten!)

    
  Ja nyt te kaikki loput ystävät ja kaverit, en mä teitä unohda! Teitä mä tarvitsen aina! <3 Kaikki olette niiin tärkeitä! Kiitos että mulla on teidät!